3. sunnuntai loppiaisesta, Joh. 4: 39–42, Petri Karttunen

Petri Karttunen
Joensuun seurakunta

Nykyisin kirkosta keskustellaan paljon. Kirkkoa ja seurakuntaa, ja meitä, kirkkoamme edustavia ihmisiä arvioidaan sanomalehtien mielipide- taikka tekstiviestipalstoilta, ja varsinkin verkkosivujen keskustelupalstoilla. Valitettavan usein kirjoituksissa on arvosteleva, tuomitseva ja tahallisen loukkaava sävy. Taustalla tuntuu olevan pettymystä, turhautumista, katkeruutta ja kätkettyä vihaa.

Yhtä ikävältä tuntuu oman kuin toisenkin kirkon tai hengellisen perinteen mustamaalaaminen. Lähimmäisen ja hänen vakaumuksensa kunnioittamisen tilalle on monesti astunut toisen uskon mitätöiminen ja loukkaaminen. Onneksi kysymys on kuitenkin yksittäisistä ihmisistä ja heidän pahan olonsa purkamisesta. Seurakuntien ja kirkkojen luonteva ja kunnioittava yhteys ei näytä kärsineen. Sen olemme saaneet kokea tälläkin kristittyjen ykseyden rukousviikolla ja sen valmisteluissa.

Liian usein ihminen kuvittelee omistavansa totuuden. Liian usein hän kuvittelee näkevänsä toisesta senkin totuuden, mitä tuo toinen ei itse näe. Sitten hän ajattelee tekevänsä lähimmäiselleen suurenkin palveluksen laukomalla näitä totuuksiaan julki. Yleensä tällainen ei kuitenkaan rakenna mitään, päinvastoin repii rikki. Jos pahan olon ja kiukun purkaminen toisiin omaa oloa helpottaa, siihen se apu sitten jääkin.

Tämän päivän evankeliumi on jatkoa viime sunnuntain tekstille, jossa Jeesus oli ottanut puheeksi samarialaisen naisen elämän kipeimmät asiat. Ehkä nuo asiat olivat niin kipeitä ja häpeää tuottavia, että nainen oli siksi tullut vedenhakuun kylän kaivolle päivän kuumimmalla hetkellä. Silloin kaivolla oli varmaan kaikkein hiljaisinta. Ei tarvinnut olla halveksivien katseiden, kuiskimisten ja harjojen kohteena.

Mutta kaivolla olikin ollut juutalainen rabbi. Ihme ja kumma, tuo vieras kulkija ei väistänyt häntä, samarialaista ja naista ja vieläpä sellaista naista, joka hän tunsi olevansa. Päinvastoin kulkijalla ei ollut kiirettä pois, hän ei väistänyt katsettaankaan, eikä hänen katseessaan ollut halveksuntaa. Hän pyysi naiselta vettä. Se oli luottamuksen ja yhteyden ele. Nainen tunsi kerrankin, että häntä kohdeltiin ihmisenä, ihmisen arvoisena. Ja kun tuo mies paljasti tietävänsä naisen elämän kipeimmätkin asiat, sen, mitä hän häpesi, ihmisenä ja arvokkaana kohdelluksi tuleminen tuntui sitäkin suuremmalta. Se oli vapauttavaa. Nainen tunsi saaneensa arvonsa ja kunniansa, elämänsä takaisin. Arkailematta ja vapaana hän halusi kertoa muillekin tästä kohtaamisesta ja mestarista, jonka kanssa hän oli kaivolla saanut keskustella.

Ihminen on arka olento, syyllinen ja syntinen ihminen varsinkin. Ja sellaisiahan me olemme. Pelkkä totuus lyö ja haavoittaa, varsinkin totuus, jolla halutaankin toista painaa ja loukata. Niitä haavoja samarialainen nainenkin oli kantanut sielussaan. Nyt hän kohtasi yhdessä rakkauden ja totuuden. Yhdessä ne eivät lyöneet vaan hoitivat ja vapauttivat. Rakkaus iloitsee yhdessä totuuden kanssa. Ilo syntyy siitä, kun rakkaus ja totuus kohtaavat. Näin tässä kävi ja Jeesuksen ystävien joukko alkoi kasvaa nopeasti.

Ensin oman arvonsa takaisin saanut nainen meni kertomaan, mitä hän oli kohdannut. Sitten kyläläiset halusivat itsekin kohdata tuon opettajan. He janosivat itsekin tulla hyväksytyiksi ja kohdelluiksi ihmisinä. Ja he janosivat itsekin kohdata tuon rakkauden suojissa oman elämänsä totuudet.

Ei seurakunnan elämä ole koskaan ollut taloudesta ja resursseista kiinni. Ei se ollut sitä 160 vuotta sitten. Ei se ole siitä kiinni tämänkään päivän maailmassa, Kontupohjassa, Ghanan Temassa, Tansanian Kidugalassa tai missään muuallakaan. Ei se ole kiinni työntekijämääristä eikä tiedonvälityksen tekniikasta.

Peruskysymys on yhä sama: Ihminen, joka on löytänyt raikasta vettä, kertoo löydöstään muille ja näyttää tien kaivolle. On tärkeää, että Kristuksen ääni kuuluu selkeänä ja tuoreena. On tärkeää, miten tulemme kohdelluiksi? Saammeko kuulla ja tuntea, että rakkaus ja totuus kohtaavat toisensa seurakunnan jumalanpalveluksessa ja elämän arjessa. Saammeko kohdata sen tuoman vapauden ja ilon? Kerrommeko myös siitä hyvästä, mitä olemme kohdanneet. Kerrommeko hyviä uutisia seurakunnastamme ja kirkostamme? Kutsuuko se, mitä kirkostamme muille kerromme, tulemaan muitakin kuulemaan ja kohtaamaan sen mestarin, jossa rakkaus ja totuus johtavat vapauteen ja iloon?