(Saarna Etelä-Karjalan Pipliaseuran 200-vuotisjuhlamessussa Lappeen Marian kirkossa Lappeenrannassa)
Poikaleirin teltasta kuului hiljaista itkua. Leirin johtaja, nuorisotyönohjaaja Unto ”Unski” Huovila aukaisi varovasti teltan vetoketjun ja kuiskasi: ”Mikä hätänä?” Kahdeksanvuotias poika vastasi: ”Miulla on ikävä kottiin.” Unski jutteli pojan kanssa rauhallisesti. Yhdessä sovittiin, että aamulla katsotaan, mikä on tilanne. Sitten voidaan vaikka soittaa kotiin. Pian väsymys voitti ikävän, ja makuupussista kuului nukkuvan pikkumiehen hengityksen tuhina.
Tapahtuneen jälkeen istuin Unskin kanssa leirialueen nuotiolla. Sain häneltä opetuksen, joka on jäänyt mieleeni. ”Jos pojalla on koti-ikävä, niin se on hyvä merkki. Silloin hänellä on koti, jota ikävöidä. Paljon pahempi on se, jos ei olisi paikkaa tai ihmisiä, joita kaipaa.” Olin kotiseurakuntani Lauritsalan poikaleirillä Tuosassa apuohjaajana 1970-luvulla. Silloin oppimaani olen kutsunut ”Unskin viisaudeksi”.
Varmasti jokainen meistä on kokenut koti-ikävää. Se on tunne, johon sisältyy levottomuutta ja kaipuuta. Se on tuttujen ja rakkaiden asioiden ja ihmisten ikävöintiä. Lapsena ikävä yllättää tutussakin paikassa, jos vanhemmat ovat poissa. Päivällä touhutessa ikävä ei vaivaa, mutta illalla voi tulla itku, jos kaikkein rakkaimmat ihmiset eivät ole lähellä. Aikuisena koti-ikävä muuttaa muotoaan, mutta se säilyy. Ikävä on merkki siitä, että koti ja läheiset ihmiset ovat rakkaita ja tärkeitä. Vain sellaista ikävöi, mitä rakastaa ja odottaa.
Tämän pyhäpäivän evankeliumi on katkelma Jeesuksen jäähyväispuheesta. Jeesus oli menossa Isän luo taivaaseen. Siellä on koti. Sinne hän halusi opetuslastensakin tulevan. Hän valmisti meille ihmisille tien taivaan kotiin oman kuolemansa ja ylösnousemisensa kautta. Opetuslapsilla ei olisi mitään hätää. He joutuisivat odottamaan jonkin aikaa. Heille tulisi varmasti ikävä Jeesusta. Mutta Jeesus tulisi takaisin noutamaan heidät luokseen, jotta he saisivat olla aina yhdessä.
Uudessa testamentissa taivasta verrataan kotiin. Koti on verraton kuva taivaasta. Se on tuttu paikka, jossa ovat rakkaat ihmiset. Siellä ei tarvitse esittää mitään muuta kuin on. Kotiin saa tulla, vaikka olisi reissussa rähjääntynyt. Kaikki tämä tekee kodin kodiksi. Yksikään koti maan päällä ei kestä ikuisesti. Sukupolvet vaihtuvat ja kodin jäsenet yksi toisensa jälkeen siirtyvät ajasta iankaikkisuuteen. Paraskaan ajallinen koti ei ole pysyvä, mutta taivaan koti on. Sinne Jeesus on mennyt valmistamaan jokaiselle paikan.
Kristityt ovat vanhastaan puhuneet taivasikävästä. Kyse on samasta kuin koti-ikävässä. Mieli kaipaa sinne, missä on hyvä ja turvallista olla. ”Unskin viisaus” tulee esille taivaan kodissakin. Vain sellaista ikävöi, mitä kaipaa ja odottaa.
Jeesuksen puheen jälkeen opetuslapsi Tuomas sanoi hänelle: ”Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” Tuomaan kysymys on hyvin inhimillinen. Se on monen ihmisen kysymys myös tänään. Miten me tiedämme tien taivaaseen? Miten löydämme kotiin tämän elämän jälkeen? Miten voimme oppia tuntemaan tien iankaikkiseen elämään Jumalan luona?
Uuden testamentin kreikassa Tuomaan käyttämästä tietämistä ja tuntemista tarkoittavasta verbistä (ginōskō) juontuu myös lukemista tarkoittava verbi (anaginōskō). Sen merkitys on sananmukaisesti ”tuntea uudelleen”. Lukeminen tarkoittaa siis jo kertaalleen tunnetun uudestaan mieleensä palauttamista. Juuri siksi evankeliumit on kirjoitettu. Niitä lukemalla löytyy vastaus kysymyksiin taivaan tiestä. Evankeliumeja lukemalla voidaan palauttaa mieleen se, että Jumalan rakkaus ihmisiä kohtaan tulee Jeesuksen elämässä ja kuolemassa meidän
osaksemme.
Kun Tuomaan tavoin kysymme, kuinka voisimme tuntea tien taivaan kotiin, vastaus johtaa meidät Jumalan sanan ääreen. Katekismuksen mukaan ”Raamatussa Jumala itse puhuu meille ihmisten kielellä. — Koska emme voi rakentaa elämäämme omaan varaamme, meidän on yhä uudelleen turvauduttava Jumalan sanan lupauksiin. Kun luemme ja kuulemme Jumalan sanaa, Pyhä Henki sytyttää meihin uuden luottamuksen ja rohkeuden.”
Raamattulähetys on Jumalan sanan levittämistä. Tänään vietämme Etelä-Karjalan Pipliaseuran 200-vuotisjuhlaa. Skotlantilaisen presbyteeripappi John Patersonin vaikutuksesta oli vuonna 1812 Turussa perustettu Raamattujen levittämistä varten Suomen Pipliaseura. Englannin esikuvan mukaisesti Patersonin ajatuksena oli saada työn tehostamiseksi apuseurat eri puolille maata. Niinpä vuonna 1818 pidettiin alueellisten seurojen perustavat kokoukset Vaasassa, Kuopiossa, Viipurissa, Porvoossa, Oulussa, Porissa ja Hämeenlinnassa. Viipurin Pipliaseura perustettiin 20. päivä huhtikuuta, siis lähes päivälleen 200 vuotta sitten.
Viime sotien jälkeen nimi muutettiin ja nykyisen yhdistys tunnetaan nimellä Etelä-Karjalan Pipliaseura.
Tänään on syytä kiitokseen siitä työstä, jota Etelä-Karjalan Pipliaseura on jo kahden vuosisadan ajan tehnyt raamattulähetystyön hyväksi niin kotimaassa kuin koko maailmassa. Työn ovat mahdollistaneet lukemattomat vastuunkantajat ja tukijat kahdensadan vuoden aikana. Tähän joukkoon kuuluu myös isäni Auvo Häkkinen, jolle toiminta niin Etelä-Karjalan Pipliaseurassa kuin Suomen Pipliaseurassa oli tärkeää. Teitä vastuunkantajia ajatellen mielessäni ovat Viipurin Pipliaseuran ensimmäisenä sihteerinä toimineen, Viipurin maistraatin sihteerin Jacob Judenin (Jaakko Juteini) tutun laulun sanat: ”Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa.” Kiitos teille Pipliaseuran tukijoille ja työssä mukana oleville. Ansaitsette arvon ja arvostuksen!
Niin pian kuin Suomen Pipliaseuran apuseurat olivat syntyneet, päätti John Paterson tehdä tarkastusmatkan niille paikkakunnille, joissa niitä oli. Matka tapahtui kesällä 1819. Matkan loppupuolella syyskuussa hän saapui Viipuriin. Siellä hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Huomasin että seura oli perustettu ja että sen vaikutus lupasi tulla hyvin hyödylliseksi.” Sitten Paterson palasi Pietariin, jossa hän kirjoitti: ”Siten olin saanut toteutetuksi mitä olin kauan suunnitellut: pipliaseura-asia Suomessa oli täydellisesti järjestetty sijoittamalla toimintakykyisiä apuseuroja kaikkiin vaikutusvaltaisiin keskuspaikkoihin, joista raamattuja voitiin levittää kaukaisimpiinkin kyliin ja taloihin ja joista niitä on siten levitetty.”
John Patersonin arvio Viipurin Pipliaseurasta parinsadan vuoden takaa osui oikeaan: ”sen vaikutus lupasi tulla hyvin hyödylliseksi”. Toiminta on tuottanut hyvää hedelmää ja ollut hyvin hyödyllistä. Mutta työ jatkuu. Yhä edelleen ihmiset eri puolilla maailmaa kysyvät, miten löytäisivät tien hyvään elämään, niin tässä ajassa kuin iankaikkisuudessa. Raamattulähetys merkitsee evankeliumin ilosanoman välittämistä muun muassa raamatunkäännöstyön, raamattujakelujen ja lukutaitotyön kautta. Tänään voimme tukea konkreettisesti kolehdilla lukutaitoa edistävää työtä Afrikan naisten keskuudessa. Lukutaito on avain parempaan huomiseen. Se luo toivoa ja vahvistaa uskoa, niin ihmisen omiin mahdollisuuksiin kuin Jumalaan ja tämän rakkauteen.
Hyvät seurakuntalaiset. Tämän pyhäpäivän evankeliumi puhuu Jumalan lasten koti-ikävästä. Taivasikävä ei tarkoita sitä, että lakkaamme elämästä meille annettua ajallista elämäämme ja ainoastaan podemme taivaskaipuuta. Uskossa ovat läsnä sekä tämä että tuleva elämä. Ajalliset lahjat ja taivaan ilo ovat tasapainossa. Kristitty tietää, että taivaassa on hänen matkansa määrä, mutta matka sinänsä on kulkemisen arvoinen ja Jumalan lahjaa. Matkalla usko Jumalaan kantaa. Taivaassa koti-ikävä saa syvimmän täyttymyksensä. Siksi kuulemme tänään Jeesuksen rauhoittavat, lujat ja lempeät sanat: ”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun.”