Helena Soininen on seurakuntamme diakonissa. Hän on virkavapaalla ja nimikkolähettinämme Angolan luterilaisen kirkon diakoniatyössä.
Kysymykset Helenalle:
Mitä olet tehnyt Angolassa? Keiden kanssa teet yhteistyötä?
-Teen diakoniatyötä pienessä paikallisessa luterilaisessa kirkossa. Koulutan niin diakoneja kuin pappeja seminaarissa.
Mikä tilanne on jäänyt päällimmäiseksi mieleesi?
-Sadeaikana joutuu kulkemaan veden peittämää maata pitkin. Ei auta kuin nostaa hameenhelmoja ylös ja olla ajattelematta bilhartsiamatoja jotka voivat tunkea ihon alle. Seurakuntalaiset elävät kaukanakin puskissa ja heidän luonaan työntekijät käyvät.
Miten evankeliumin sanoma vaikuttaa, miten ihmisen elämä muuttuu kun hänestä tulee kristitty?
-Angolassa on harvinaista että joku kääntyy kristityksi kun kristinusko on valtauskonto. Kuitenkin perinteisillä pakanatavoilla on vahva sija ihmisten elämässä.
Millaisia korostuksia evankeliumista nousee Angolassa? Millainen on angolalaisten Jeesus?
-Angolalaiset ottavat Raamatun sellaisena kuin se on. Jeesus on pelastaja samoin kuin meillä. Hän antaa turvan ja toivon.
Miten säilytät intosi ja työmotivaation valtavan työn edessä?
-Olen Kristuksen työssä. Hän antaa voiman ja siunauksen työhön ja elämään.
Tämän sunnuntain aihe on: Jumalan kansan koti-ikävä. Mitä se sinulle puhuu?
-Minulla on koti siellä missä elän ja teen työtä. Toivon että pääsen kerran taivaan kotiin. Sinne olen matkalla.
Kiitos haastattelusta, Helena.
Kuten kuulimme, Helena on rajojen ylittäjä. Hän on lähtenyt tutusta ja turvallisesta kotimaasta. Hän on ylittänyt monia rajoja, kansojen rajoja, kielten rajoja, kulttuurien rajoja, ihonvärin rajoja.
Näin ovat tehneet toisetkin nimikkolähettimme, Katri Suhonen joka myös on työssä eteläisessä Afrikassa. Leena Waismaa puolestaan on työssä Kaukoidässä Mekong –alueella. Siellä kristittyjä on vain pieni kourallinen miljoonien ihmisten joukossa. Enin osa noista ihmisistä asuu kaupungeissa joissa saattaa olla enemmän asukkaita kuin koko Suomessa. Haasteet ovat valtavat. Kristinuskon tulevaisuus ratkaistaan juuri suurissa kaupungeissa.
Heprealaiskirjeestä (Hepr. 13) kuulimme äsken: ”Jeesus kärsi ja kuoli kaupunginportin ulkopuolella pyhittääkseen kansan omalla verellään.” Sitten kirjoittaja kehottaa: ”Lähtekäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen.”
Eikö kirkko ole näin kutsuttu ylittämään rajoja, lähtemään ulos? Viesti Kristuksen pelastustyöstä kuuluu kaikille kansoille. Risti tuo toivon ja vapauden niin täällä kuin muualla.
Heprealaiskirjeen kirjoittaja perustelee rajojen ylittämisen näin: ”Eihän meillä täällä ole pysyvää kaupunkia, vaan me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee.”
Mikä on se kaupunki joka tulee ja jota odotamme? Heprealaiskirjeen kirjoittajalla lienee ollut mielessä Pyhä kaupunki, Uusi Jerusalem. Se on Jumalan kaupunki joka tulee. Siellä asuu oikeus ja vanhurskaus kuten profeetta Jesaja kuvaa. Siellä ei sorreta köyhää ja kurjaa.
Tällaista kaupunkia odotamme ja ikävoiden kaipaamme. Se ei ehkä koskaan täällä toteudu, kuten karusti joudumme toteamaan seuratessamme maailman menoa. Pommit räjähtelevät ja tuovat kärsimystä ja pelkoa. Väkivalta ja viha ovat todellisuutta.
Kuitenkin me elämme toivossa. Luotamme että Jumala ohjaa meitä omiaan kotikaupunkia kohti. Siellä rauha ja oikeus vallitsevat. Siellä pelko ja paha ovat poissa. Jeesus itse lupaa päivän evankeliumissa: ”Silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.”
Kun elämme täällä kärsimyksen ja sairauden maailmassa, emme heitä toivoamme. Teemme työtä paremman huomisen hyväksi. Ylitämme rajoja. Rukoilemme maailman puolesta, rukoilemme Kristusta näyttämään tietä eteenpäin.
Muistamme Heprealaiskirjeen rohkaisun:
”Olkaamme sen tähden hänen välityksellään alati uhraamassa Jumalalle kiitosuhria, niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat hänen nimeään. Älkää myöskään unohtako tehdä hyvää ja antaa omastanne, sillä sellaiset uhrit ovat Jumalalle mieleen.”