Ehtoollista käsittelevässään kirjansa Alexander Schmemann aloittaa sanoilla: Ihminen on sitä mitä hän syö. Hän siteerasi filosofia (Feuerbach), joka halusi tehdä lopun kaikista uskonnollisista käsityksistä. Filosofin tarkoitus oli todistaa maailma sellaiseksi, että hengellisillä asioilla ei ole siinä mitään sijaa. Ihminen on vain sitä, mitä hän syö. Hän tuli kuitenkin tietämättään ilmaisseeksi hyvin syvällisen uskonnollisen ajatuksen ihmisestä. Ihminen on nälkäinen olento. Ja sillä mitä me syömme ja miten me syömme on syvällinen merkitys koko olemassaoloomme.
On puhuttelevaa, että paratiisissa kyse oli syömisestä, kun ihminen lankesi ja kääntyi Jumalaa vastaan (ihminen on sitä mitä hän syö – ihminen söi itseensä lankeemuksen ja kuoleman), karkotetussa maassa elämän kovuus ja niukka ravinto muistutti lankeemuksesta: Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen. Yhä tänään jokainen ruokailu palauttaa meidät alkutilanteeseen. Me joko syömme kielletyn hedelmän tai siunaamme ruokamme ja syömme sitä Kristuksen kanssa iankaikkiseksi elämäksi. Näin ennen kaikkea ehtoollisessa, jossa vastaanotamme kuolemattomuuden lähteen. Syömme pelastuksen.
Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän. Elämme paaston aikaa. Luterilaisessa kirkossa yleisesti ottaen ei paastoon suhtauduta yhtä vakavasti kuin ortodoksikirkossa. Heillä on olemassa kirjoitetut paastosäännöt, joiden mukaan tiettyjä ruoka-aineita jätetään vähitellen ruokavaliosta pois paaston aikana: liha, kanamunat, maitotuotteet, kala. Nämä säännöt eivät ole mikään pakkopaita, mutta joka haluaa näin harjoittaa paastoa, saa siihen yhteisönsä tuen ja kannustuksen. Luterilaisessa kirkossa emme ole ehkä oivaltaneet tämän perinteen arvoa. Sitä on enemmänkin pidetty sellaisena omatekoisena hurskautena, josta pitäisi päästä eroon. On saatettu suhtautua siihen vähän jopa halveksuvasti ja muistettu Jeesuksen varoitus tekopyhyydestä fariseuksille, jotka halusivat, että ihmiset näkevät heidän paastoavan.
Joka tapauksessa Jeesus itse paastosi ja opetuslapset myös paastosivat, kun Jeesus oli noussut taivaaseen. Eivät he yrittäneet hankkia uskonnollisilla teoillaan Jumalan suosiota. Siitä ei ole kysymys.
Sen sijaan että paastossa ihminen kerää suorituspisteitä hengellisyydestään, hän herättelee tietoisuuttaan. Ihminen tulee paastossa syvemmin tietoiseksi siitä, kukan ja mitä tekoa hän on. Paastoa ei pidä liikaa hengellistää – se tekee sen itsestään. Paasto on ruumiin asia. Se muistuttaa ruumiillisuudestamme. Ilman kieltäymystä ei ole paastoa, ilman tahtonsa taivuttamista ei ole paastoa. Paasto ilmaisee ihmiselle hänen rajansa. Raja tulee näkyviin nopeasti ainakin kahdella tavalla. Ruumis osoittautuu heikoksi ilman ravinnon tankkausta. Mutta koska paasto on useamman viikon aikainen matka, se osoittaa ihmiselle myös jotakin hänen tahtonsa lujuudesta. Kaupassa on runsaasti herkkuja ja hyviä tuoksuja. Vaatii tahdon voimaa pysyä päätöksessään.
Paastossa puututaan ihmisen välittömään ja perustavimpaan tarpeeseen – ravinnon tarpeeseen. Toimintoon, joka pitää ihmisen hengissä: näläntunteeseen. Miten toimia sen suhteen?
Jos ihminen ei syö ja juo, hän menehtyy. Niin yksinkertaista se on. Joku on kuollut nälkälakkonsa tähden. Monia on kuollut nälänhätään. Meidän ongelmamme Suomessa ei ole ravinnon puute tai nälänhätää – ruokajonot tai leipäjonot ovat valitettavasti kasvaneet. Köyhyys ja niukkuus on lisääntynyt. Meidän ongelmamme on enemmän yltäkylläisyys – syömme vaikka emme ole nälkäisiä. Paastossa ei ole tarkoitus pitää itseään nälässä, vaan elää vähemmällä ravinnolla.
Jumala on luonut meidät sellaiseksi, että tarvitsemme ravintoa. Me olemme heikkoja olentoja – toisin kuin enkelit. Me emme ole enkeleitä emmekä sellaisiksi tule. Meidät erottaa toisistamme ennen kaikkea juuri tämä ruumiimme. Olemme verta ja lihaa enkelit vain henkeä. Heille riittää Jumalan katseleminen. Enkelit eivät tarvitse muuta ruokaa. Eräs lankeemustarina tietääkin sanoa, että kaikkein korkein enkeli alkoi Jumalan sijasta katsoa itseään, ihaili omaa kauneuttaan. Kun Jumala pyysi enkeleitä kumartamaan viimeistä luomistyötään Ihmistä, tämä yksi enkeli kieltäytyi kumartamasta ’savea’, heikkoa ihmistä, joka on riippuvainen kaikesta, jolla ei ole voimaa itsessään. Jumala oli uhkarohkeasti kuitenkin puhaltanut henkäyksen tähän luomukseensa – tehnhyt merkillisen yhdistelmän, jossa liha ja henki yhdistyvät. Jossa maan matonen, katoava ruumiillinen olento saa palan ikuisuutta sisimpäänsä.
Ylpistynyt ja itseään ihaileva enkeli, ei suostunut kumartamaan ihmistä ja valitsi kateudessaan Jumalan vastustamisen tien. Langetessaan ja paratiisista lähtiessään se sanoi kääntävänsä ihmistenkin mielet rakastamaan Jumalan sijasta katoavaa maailmaa ja sen kauneutta. (1 Piet 1.12; Ps 8)
Tänään leipäsunnuntaina tarkasteluun tulee kysymys: Mitä tekoa ihminen on?
Naurettava rääpäle. Haukoo hetken maanpäällä henkeään, on hädissään kun ruokakuppi otetaan edestä pois, sitten kukkasen lailla kuihtuu ja rypistyy ja kuolee. Ja tällaistako enkelin pitäisi kumartaa?
Jumala oli varannut tälle viimeiselle luomukselleen kuitenkin erityisen sijan ja erityisen armon. Tämän ihmisen tähden Jumala itse astui alas taivaasta ja tuli ihmiseksi pelastaakseen meidät. Jos tällaiseen halpaan astiaan kohdistuu näin suuri armo, Jumalan hyvyys, niin rakkaus vastarakkaus säteilee varmaankin myös eri tavalla.
Ihminen on tarvitsevainen. Ihmisellä on ruumiillisuuden sanelemat tarpeet. Niissä ei ole mitään pahaa. Ne kuuluvat luomistyöhön. Paasto nostaa ne tietoisuuteen. Meillä on katoavan ruuan tarve. Mutta on olemassa vielä suurempi nälkä ja jano kuin se, minkä vatsan vaatimus kertoo: Jumalan sanan nälkä. Miten se nälkä ilmaisee itseään? Oletko tunnistanut sen, miten nälkä ilmenee. Jeesus sanoo: Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän.
Usein sielun tyhjyys pukeutuu ruumiin vaatimuksiin. Tai ainakin sielun tyhjyyttä yritetään täyttää – ruualla, tavaralla, asioilla jotka antavat maallista turvallisuuden tunnetta, mutta eivät taivaallista. Kun paastossa vähennetään ylenmääräistä syömistä, toisenlainen nälkä voi erottua paremmin. Ainakin jälkeenpäin yleensä tunnistaa, kun on käynyt jumalanpalveluksessa tai lukenut Raamattua kuinka se tuntui hyvältä. Juuri tätä minä tarvitsin juuri tähän sieluni kaipuu suuntautui.
Aina kun ihminen syö tavalllista leipää, jotakin aktivoituu tässä tapahtumassa muitakin ulottuvuuksia kuin vain ruumiin tarpeen tyydyttäminen. Se on asia, joka koskettaa ihmisyyttämme – se koskettaa myös suhdettamme toisiin ihmisiin ja lopulta se koskettaa myös suhdettamme Jumalaan. Olemme ruumis – sielu – henki. Ruokailu koskettaa kaikkia olemassaolomme tasoja. Ruumiimme tulee raivituksi. Mutta sen lisäksi ruoka on yhteyttä ja yhteisvastuuta – se on vieraanvaraisuutta ja huolenpitoa toisista kun leipää murretaan myös toiselle ihmiselle. Leivän olemus on tulla jaetuksi – ei yksin syödyksi.
Tämä on myös asia, minkä jokainen voi kokea todeksi käytännössä. On palkitsevaa, kun saa tarjota toiselle syötävää. Siinä koetaan yhteistä ihmisyyttä. Kun vastaanottaa leivän se on erikoinen lahja: Tämän leipäpalan tähden minun otsani ei ole hionnut – siinä on itselleni pala taivasta, jotakin paratiisinomaista.
Mutta meillä on paljon yksinäisiä ihmisiä, joilla ei ole kenen kanssa jakaa leipänsä. Tänään on hyvä muistaa heitäkin.
Se mitä laitat suuhusi voi ruokkia suhdettasi Jumalaan tai maailmaan. Sinä siunaat sen ja syöt leipäsi Kristuksen kanssa ja se on näin myös pala ikuisen elämän antavaa leipää, tai sitten täytät vain vatsaasi.
Ehtoollispöydässä olemme osallisina Jumalan vieraanvaraisuudesta. Paratiisi laskeutuu luoksemme. Jeesus elämän leipä tulee syötäväksemme – ei siksi, että maallisen leivän nälkä katoaisi vaan siksi että syvin nälkämme katoamattoman elämän nälkämme tulee tyydytetyksi.
Sinut on kutsuttu osalliseksi Jumalan vieraavaraisuudesta…