Pari viikkoa sitten katselin uutiskuvaa sotaan valmistautuvasta irakilaisperheestä. Perhe istui kotipihallaan yksinkertaisen uunin ääressä. Muutamasta tiilistä rakennetun uunin ainoa aukko oli ylöspäin. Kun tuli oli palanut ja hehkuvat hiilet lakaistu sivuun, uunin pohjalla paistettiin vehnäleipiä, vaaleita ja ohuita kuin nyrkkirieskat tai pizzanpohjat. ”Niin kauan kuin meillä on jauhoja ja puhdasta vettä, me selviämme”, vakuutti perheenisä.
Arvelin, että juuri noin Lähi-idän ihmiset ovat leiponeet leipänsä vuosituhansia. Elämän tärkeimmät tarpeet ovat olleet vesi, jauhot ja tilkka oliiviöljyä. Vihannekset, yrtit ja kala ovat olleet tervetulleita lisukkeita. Leipä on ollut perusravintoa. Siinä on ollut kaikki, mitä ihminen on hen-kensä pitimiksi on päivittäin tarvinnut. Siksi leipä tarkoittaakin Raamatussa kaikkea sitä, mitä ihminen elääkseen tarvitsee. Siihen sisältyy koko toimeentulo. Denaarilla, Jeesuksen ajan päiväpalkalla, työmies sai ostettua jauhot perheen päivittäiseen leipäannokseen.
”Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme.” Jeesuksen ajan työttömyydestä kärsivässä Ga-lileassa ja Juudeassa juuri se oli joka päivä tuhansien perheenisien ja -äitien päällimmäinen huolenaihe. Oikein Luther selittääkin, että tähän Jeesuksen opettamaan pyyntöön sisältyy kaikki elämällemme tarpeellinen. Anna se mitä elääksemme tarvitsemme, jokaisena elämämme päivänä!
Liha, maito ja hunaja, hedelmät ja viini ovat Lähi-idän tavallisten ihmisten elämässä kuuluneet vuosituhansien ajan juhlaan. Niillä on hemmoteltu tervetulleita vieraita ja niiden ääressä on jaettu elämän iloja ja suruja. Siksi ne kuvaavatkin Raamatussa Jumalan lahjojen yltäkylläisyyttä, elämän täyteyttä.
”Ihminen ei elä vain leivästä”, muistutti Jeesus. Jumala ei luonut ihmistä olennoksi, joka hiki päässä hankkii suuhunsa leivän vain täyttääkseen vatsansa antaakseen maan antimien kiertää aineenvaihdunnassaan. Hän ei ole vain laitos, jonka kautta maan mullasta kasvaneet ravinteet kiertävät palatakseen päivittäin ja kerran kokonaan takaisin luonnon kiertokulkuun.
Jumala puhalsi ihmiseen oman henkensä ja niin hänestä tuli elävä sielu. Ihmisolemuksessa ruumis, sielu ja henki muodostavat erottamattoman kokonaisuuden. Paratiisissa ihminen tiesi saavansa kaiken ravintonsa, kaiken hyvän ja tarpeellisen Jumalan lahjana. Koko elämänsä, koko olemuksensa ja kaikki voimansa hän antoi palvelemaan Luojansa tarkoituksia. Elämä oli yhteyttä maahan, kaikkeen katoavaan, mutta samalla myös yhteyttä kaiken Luojaan ja ikuiseen elämään. Ei ollut erikseen hengellistä ja maallista. Koko elämä oli hengellistä. Koko elämässä olivat jalat tukevasti maassa ja ajassa ja samalla aina ikuisuus läsnä. Koko maailma oli Jumalan maailma ja elämä häneltä saatua ja hänelle kuluvaa.
Syntiinlankeemuksessa tämä yhteys särkyi. Ihminen söi jotakin, mitä Jumala ei ollut hänelle antanut. Häntä houkutteli jokin, joka ei häntä enää liittänyt yhteen Luojansa kanssa. Oli jotakin, jolla oli itseisarvoa Jumalan ja hänen tahtonsa rinnalla ja sen ohi. Näin ihminen sanoutui irti riippuvuudesta Luojaansa ja samalla elämän omaan järjestykseen. Asettamalla luodun Luojansa edelle hän heittäytyi täysin kohtalonyhteyteen katoavaisuuden kanssa, osaksi sitä. Päivittäinen ravinto ei enää ollut se lahja, se sakramentti, joka liitti ihmisen Luojaansa. Leivästä tuli raadannan ja taistelun kohde ja vallan väline. Toimeentulosta, asemasta ja vallasta tuli itseisarvo. Eikä siis enää ollutkaan pitkä matka siihen, että veli nousi veljeään vastaan, kansat kansoja vastaan. Juuri niinhän Raamatun kerronta etenee.
Jokapäiväinen leipä on toki edelleen Jumalan lahja. Ja on oikein, että me otamme sen kiittäen vastaan ja siunaten sen syömme. Mutta jokapäiväinen leipämme ei korjaa eikä rakenna uudelleen kerran kadotettua yhteyttä elämän antajaan, ikuiseen Jumalaan. Meistä Adamin lapsista ei ole rikkoutuneen yhteyden uudelleen rakentajiksi. Emme elä sitä elämää, jonka Jumala lapsilleen tarkoitti. Emme elä sitä jokapäiväisestä leivästä, ajallisesta toimeentulosta.
Jumala ei ole kuitenkaan hylännyt luomaansa ihmistä. Maa kasvaa ja tuottaa satoa. Ihminenkin saa leivän ja suojan. Kansojen joukosta Jumala valitsi kansan, jolle hän yhä uudelleen opetti luottamusta siihen, että hän pitää omistaan huolen, antaa jokapäiväisen leivän, jos tuo kansa puolestaan vastaa uskollisuuteen uskollisuudella. Tätä läksyä tuo kansa opetteli vuosisatojen ajan. Sitä sille kantapään kautta opetettiin sen vaeltaessa erämaassa kohti sitä maata, joka oli vuotava maitoa ja hunajaa. Kun leipä loppui, Jumala antoi päivittäin sataa taivaasta mannaa. Kysymyksessä lienee ollut tamariskipensaan pihka, jota tihkuu tietyn hyönteisen kuoreen pis-tämistä reisistä. Tuota vaaleata mannaa voi kerätä pensaiden liepeiltä varhain aamulla. Päivän tullen manna pilaantuu ja käy kelvottomaksi. Siinain beduiinit keräävät tamareski-pensaan pihkaa tänäkin päivänä ja keittävät siitä joskus aamupuuronsa.
Mannasta oli valitulle kansalle merkki siitä, miten Jumala pitää päivittäin huolta lapsistaan. Mannaa ei voinut haalia enempää kuin tarvitsi. Sitä ei voinut koota huomisen varalle eikä sillä voinut kaupitella ja niin rikastua. Manna opetti jakamaan kullekin määräosan ja luottamaan Jumalan päivittäiseen huolenpitoon.
Mutta edes manna, joka koettiin taivaan lahjaksi, ei ruokkinut ihmistä hengellisesti. Manna ravitsi ruumiin ja piti sen päivän kerrallaan hengissä. Se ei palauttanut ennalleen ihmisen suhdetta elämän antajaan. Heti kun valitulla kansalla oli varallisuutta niin, ettei joutunut päivittäin turvau-tumaan hädässään Jumalan apuun, sen uskollisuus petti. Hyvinvoinnista, rikkaudesta ja vallasta tuli pian taas elämän itseisarvoja. Rikkaat rikastuivat oikeudesta, kohtuudesta ja köyhien hädästä piittaamatta.
Mutta vieläkään Jumala ei hylännyt kansaansa eikä luomaansa ihmistä. Rakkaudessaan hän on lähetti maailmaan leivän, jossa hän palauttaa kadotetun yhteyden ja kadotetun elämän koko täyteydessään uudelleen. Pojassaan, Jeesuksessa Kristuksessa Jumala itse tuli elämän leiväksi, kuolemaan tuomitun ihmisen pelastajaksi. Vanhan liiton lupaukset, sanat ja aikaan sidotut kuvat, muuttuivat lihaksi ja vereksi.
Siemenen on kuoltava, että siitä kasvaisi uusi sato. Kuoleman kautta syntyy uusi elämä. Niinhän Jeesus opetti. Kuollut ja ylösnoussut Kristus on elämän leipä, jonka Isä Jumala lähetti maailmaan. Hänet on lähetetty, että sisimmässään Jumalan yhteyteen kaipaavat ja ihmiset tulisivat ravituksi ja löytäisivät hänessä elämän. Sanassaan, evankeliumissaan Kristus on läsnä. Jumalan sana on elämän leipää nälkäisille. Kristus itse ravitsee sanallaan Jumalan nälästä, rakkauden nälästä, ikuisuuden nälästä, elämännälästä kärsivät ihmiset.
Tätä hengellistä ravintoakaan emme voi omistaa, varastoida ja kuvitella olevamme hengellisesti varakkaita. Ei ole hengellisesti vauraita ja niitä, jotka jäävät nuolemaan näppejään. Jumalan edessä ei ole kahden kerroksen väkeä. Tämän maailman tapa tosin pyrkii jatkuvasti pesiytymään myös hengelliseen elämään. Tosiasiassa on vain hengellisesti nälkäisiä, itsessään avuttomia, jotka päivittäin joutuvat turvautumaan Kristukseen ja hänen armoonsa. Se on erämaan mannan hengellinen opetus. Ja sitten on niitä itseriittoisia, joilta nälkä puuttuu tai jotka nälkäänsä hakevat hengen ravintoa, joka ehkä maistuu ja lihottaa, mutta ei ravitse eikä vie nälkää.
Tämän päivän lukukappaleissa tarjotaan nälkäisille ravintoa ja janoisille vettä täysin ilmaiseksi. Keitä tässä maailmassa ruokitaan ja juotetaan ilmaiseksi. Vain niitä köyhiä, joilla ei ole mitään, niitä, jotka muuten näkevät alituista nälkää eivätkä ilman jatkuvaa apua selviäisi. Juuri sellaisiahan me kaikki hengellisesti olemme. Siksi kaikki on valmista ja kaikki jo maksettu. Leipävarras on laskettava niin alas, että jokainen nälkäinen saa syödäkseen, jokainen syntinen armosta osansa.
Ja kuitenkin ne, jotka ajattelevat hengellisten varastojensa olevan runsaat, esittävät vaatimuksia muille: ”Sinun pitää ensin sitä ja sitä, ennekuin voit uskoa kelpaavasi Jumalalle.” Ei mitään ”sinun pitää ensin”! Nälkäiselle esitetty vaatimus, ruoan hinta, johtaa vain epätoivoon tai epärehelli-syyteen: väärään itsevarmuuteen ja hurskasteluun. Elämän leipä on tarjolla jokaiselle syntiselle, nälkäiselle ihmiselle. Tästä oikeudesta meidän tulee kantaa huolta, siitä pitää kiinni ja siitä sanaa levittää. Elämän leipä, Kristus itse, antaa ajallaan tahdon ja voiman kaikkeen siihen, mihin hän tahtoo meidän kasvavan. Elämän leipä jättää kyllä itse ajan mittaan nälkäiseen syöjään jälkensä. Siitä hän pitää huolen. Pääasia, että meillä riittää nälkää. Sitä ilman olemme hukassa.
Ei varmaan ole sattuma, että kaikista pääsiäisen juhla-aterian antimista Jeesus valitsi asettamansa ehtoollisen aineiksi leivän ja viinin. Hänen ruumiinsa on leipä, verensä viini. Niin hän sanoi. Hän antaa tällä ateriallaan nälkäisille itsensä, pyhyytensä, syntisten edestä kärsimänsä rangaistuksen, voittonsa kuolemasta, yhteytensä Isän kanssa, ikuisen elämän. Hän ei anna vain lahjojaan vaan todella itsensä. Siksi hän puhuu niin konkreettisesti, jopa vastenmielisen konkreettisesti itsensä syömisestä. Sanassa ja ehtoollisessa otamme hänet itsensä vastaan, koska vain hä-nessä on elämä Jumalan yhteydessä, ikuinen elämä.
Leivässä on jokapäiväisen elämän tarpeellinen ravinto, viinissä juhla, elämän täyteys. Ehtoollinen on matkaeväs tämän elämän arkea varten. Samalla se ennakoi juhlaa, sitä elämän täyteyttä, joka Kristuksen ruokkimia matkamiehiä odottaa kerran perillä. ”Kaikki saavat tulla, armoa omistamaan.” Tänäänkin pöytä on nälkäisille katettu. Elämän leipä ja viini on tarjolla Jumalaa ja hänen vanhurskauttaan ikävöiville.