4. paastonajan sunnuntai, Joh 6:1-15, Kari Tiirola

Kari Tiirola
Haapajärvi

Mikä olisikaan parempaa kuin tuore, vastapaistettu ja tuoksuva leipä! Kun itse tehdyn leivän ottaa uunista, tuoksut täyttävät koko talon. Leivän tuoksuun kätkeytyy tunne rakkaudesta, jolla leipä on leivottu. Ne saavat kodin tuntumaan enemmän kodilta. Vaikka kaupan muovipussiin kääritty leipäkin saattaa olla hyvää, on tunne kuitenkin aivan toinen, jos kaiken valmistaa alusta loppuun itse.

Leipä on perusruokaa kaikkialla maailmassa. Sielläkin, missä paljon muuta ei ole. Me suomalaisetkin kerromme vielä ajoista, jolloin halla vei rukiit ja ohrat. Ruisleivän ja rieskan sijasta jouduttiin syömään hengen pitimiksi leipää, johon pistettiin ”puolet petäjäistä”. Vaikka harva meistä on joutunut pettuleipää edes maistamaan, on kokemus ollut niin kova, että se on syöpynyt kansakunnan muistiin. Omalla kirkkomaallammekin on kivi, joka muistuttaa siitä, että vain 150 vuotta sitten edes pettuleipää ei riittänyt kaikille, vaan nälkä ja taudit näännyttivät ja tappoivat. Jeesuksen huoli oli kirjaimellisesti totta? Mistä voisimme ostaa leipää, että he saisivat syödäkseen? Katkera vastaus oli silloin: ei mistään.Meille suomalaisille sellaiset ajat ovat mennyttä aikaa, mutta miten monet ihmiset maailmassa kyselevät tänäänkin samaa? Mistä voisimme ostaa leipää? Ja vastaus on: ei mistään. Kuivuus on vienyt sadon. Ahneus on nostanut hinnat liian korkeiksi tai sota on vienyt viljelijät. Taudit ovat tehneet niin heikoiksi, että voimat eivät riitä peltojen muokkaamiseen.

Tämän päivän evankeliumissa Jeesus katsoo sitä väkijoukkoa, joka oli tulossa kuuntelemaan häntä. Ennen kuin kukaan muu ehtii sanoa mitään, Jeesus jo huolehtii ihmisistä. Mistä me voisimme ostaa leipää, että he saisivat syödäkseen? Filippus ehättää vastata ensimmäisenä, mutta hänen vastauksensa on toivoton: Kahdensadan denaarin leivistä ei riittäisi heille edes pientä palaa kullekin. Kaksisataa denaaria oli jo suuri summa, työntekijän kahdensadan päivän palkka. Paljonko leipää saisi 20 000 tai 25 000 eurolla? Huikean määrän, mutta Filippuksen mielestä oli toivotonta edes yrittää. Puute ja nälkä oli niin suuri, että sen edessä lamaantui. Kuinka usein me lamaannumme, kun kuulemme maailman hädästä? Nälkä, sodat, luonnonmullistukset, sairaudet ja loputon köyhyys saavat monet ihmiset käpertymään itseensä. Emmehän voi auttaa koko maailmaa. Rajat kiinni! Me huolehdimme vain läheisistämme. Minä huolehdin vain itsestäni. Sellaista puhetta kuulee nykyään paljon. Sellainen puhe on Filippuksen puhetta. Toivotonta, surullista, puhetta, joka on alistunutta ja itseensä käpertynyttä. Voi olla, että joissakin tilanteissa sellainen asenne on inhimillisesti ymmärrettävää. Mutta kristillistä puhetta se ei ole. Jeesuksen kysymys Filippukselle oli testi. Tämän hän sanoi koetellakseen Filippusta, sillä hän tiesi kyl lä, mitä tekisi.

Mitä Jeesus voi tehdä? Miten hän voi muuttaa mahdottoman mahdolliseksi? Miten hän voi kääntää toivottomuuden toivoksi? Kaikki alkoi pienestä, miltei huomaamattomasta toivon kipinästä. Pietarin nuorempi veli Andreas näki jotain, jota Filippus ei kyennyt näkemään. Andreas näki lapsen. Monien aikuisten tavoin Filippus katseli lasten ohitse, mutta Andreas osasi katsoa lähemmäksi. Tosin hänkin oli hyvin varovainen: Täällä on poika, jolla on viisi ohraleipää ja kaksi kalaa. Mutta miten ne riittäisivät noin suurelle joukolle? Emme tiedä, millä tavalla Andreas ja pieni poika olivat kohdanneet. Itse ajattelen, että pieni poika oli itse tullut tarjoamaan eväitään, jotka äiti ehkä oli laittanut hänelle mukaan. Lapsen usko ei laskelmoi. Se ei useinkaan aseta järkeä kaiken esteeksi. Se uskoo ja luottaa. Minulla on eväitä, joita en jaksa itse kaikkea syödä. Eikö näistä voisi jakaa kaikille? Ja niin ihme tapahtuu. Viidestä leivästä ja kahdesta kalasta riittää tuhansille ihmisille niin, että kaikki tulevat ravituiksi ja tähteitä jää vielä kaksitoista täyttä korillista.

Minusta ei ole niin olennaista pohtia, millä tavalla ihme tapahtui. Oliko kyseessä sellainen ihme, että ruoka vain lisääntyi mysteerisellä tavalla? Vai oliko kyseessä jakamisen ihme, jossa pienen pojan esimerkki sai eväsnyytit avautumaan. Ihmiset luopuivat itsekkyydestään ja jakoivat omastaan sellaisillekin, jotka eivät olleet ymmärtäneet ottaa eväitä mukaansa? Eikö toivo ole aina ihme? Se, että ihmiset luopuvat itsekkyydestä ja avautuvat toisille on aina Jumalan suuri ihme. Se on kuin ylösnousemus ja aamun heräävän toivon ensi säde pimeän yön jälkeen. Minä en yksin voi poistaa kaikkea maailman hätää. Omat voimani eivät välttämättä riitä edes kaikkein lähimpien auttamiseen, mutta yhdessä me voimme paljon.Pienen pojan eväät riittävät sadalle ja tuhannelle ja sadalletuhannelle. Kun Kristus antaa siunauksena, meidän ei tarvitse epäillä. Miksi me siunaamme ruoan, kevään kylvön, syksyn sadon ja joka pyhä kirkossa kolehdin? Mehäntoivomme, että siunauksen myötä kaikille riittää. Että tapahtuu ruokkimisihme ja vähästä kasvaa paljon. Ja niin usein tapahtuu. Kristityn tehtävä, ainutlaatuinen tehtävä on pienen pojan tehtävä. Minulla on eväitä, kun Kristus siunaa, niistä riittää kyllä kaikille.

Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme. Tuttu, Isä Meidän –rukouksen pyyntö. Jokapäiväiseen leipää sisältyy paljon työtä. Leivän leipominen ei ole hätäisen hommaa. Joku on muokannut pellon ja kylvänyt viljan. Syksyllä vilja on puitu, kuivattu, viety myllyyn ja jauhettu jauhoiksi. Joku on pussittanut jauhot ja joku toinen leiponut niistä leipää. Lämmintä ja tuoksuvaa. Leipä ei ole pudonnut meille taivaasta kuten Vanhan testamentin manna, vaan se on ihmiskätten työtä. Ja kuitenkin Jeesus sitoutuu tähän työhön ja leipään, kun hän sanoo: Ottakaa ja syökää. Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Kristus katsoo meitä, kuten hän katsoi kerran niitä ihmisisä, jotka vaelsivat kuulemaan häntä Gennesaretin järven rannoille muinaisessa Galileassa.

Mistä voisimme ostaa leipää, jotta he saisivat syödäkseen? Mutta samassa hän jo sanoo: Tulkaa, sillä kaikki on valmiina. Kristus ottaa meidän työmme vastaan. Kaiken sen, mitä olemme tehneet, mutta myös sen, mitä olemme jättäneet tekemättä. Älä yhtään huolehdi ja murehdi. Kristus kutsuu myös sinua ja haluaa jakaa eväät sinun kanssasi. Vaikka tuntisit, että olet tehnyt vain vähän, olet tehnyt jo kaiken. Nyt on aika levähtää, sillä Jeesus haluaa jakaa meille omastaan, kaiken, mitä hän omistaa Armon ja taivaan ja valtakunnan, levon ja toivon. Tulkaa ja levähtäkää vähän.

Mutta kun olemme levähtäneet, hän haluaa lähettää meidät taas matkaan. Viemään leipää nälkäisille, jakamaan omastamme pienen pojan tavoin ja viemään elämän leipää. Toivoa toivottomuuteen, valoa valottomuuteen. Kerätkää tähteeksi jääneet palaset, ettei mitään menisi hukkaan. Armoa riittää kaikille. Elämän leipä ei lopu