Nälkä, tai oikeastaan toive päästä kärsimästä nälkää tai mitään muutakaan vaivaa, ajoi ihmisiä toistuvasti Jeesuksen luokse. Sairaitten parantaminen oli saanut suuren joukon liikkeelle etsimään pääsyä vaivoistaan. Päivän evankeliumikatkelma alkaa heti sen jälkeen, kun Jeesus oli ruokkinut Häntä seuranneen suuren kansanjoukon; viisituhatta miestä. Tapahtumasta innostuneet ihmiset olivat puhutelleet Jeesusta profeettana ja tahtoneet tehdä hänestä kuninkaan. Vain opetuslapset olivat saaneet nähdä, kuinka Jeesus oli poistunut järven toiselle puolelle veden päällä kävellen. Teksti on toisaalta katkaistu kohtaan, jonka jälkeen Jeesus sanoo ihmisille: ”Mutta te, niin kuin olen teille sanonut, olette nähneet minut ettekä kuitenkaan usko.
Jouduin menneellä viikolla keskusteluun, jonka kaltaisia olen saanut toki käydä usein ennenkin. Keskustelussa nostettiin esiin kysymys, miten käy niitten miljoonien ja miljardien ihmisten, jotka elävät jonkun muun uskonnon vaikutuspiirissä, eivätkä elämänsä aikana edes kuule Jeesuksesta eivätkä silloin tietystikään voi tulla hänen seuraajikseen. Kysymys on kristillisen kirkon kannalta sellainen käytännön peruskysymys, joka tarkentaa koko kirkon olemassaolon merkitystä. Mikään ei meille ole niin perustavaa ja tärkeää kuin Jeesuksen tehtävän anto: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni…” Tiedon kulun kehittyessä yhä pienemmäksi jää se joukko, joka ei todellakaan ole saanut koskaan kuulla evankeliumia Kristuksesta. Toisaalta sama kehitys tarkoittaa niin suurta tiedon ja epätiedon tulvaa, että evankeliumin vastaanottaminen vaikeutuu aivan jokaisella. Saamme luotta Jumalaan. Kun Hän kerran valmisti pelastuksen Kristuksessa kaikkia ihmisiä varten, Hän on kyllä oikeudenmukainen eikä jätä ketään vaille mahdollisuutta tarttua tuohon lahjaan. On vain niin, että emme voi varmasti tietää kaikkia keinoja, mitä Jumala tässä käyttää. Meille on tärkeää, että hoidamme meille kuuluvan tehtävän.
Tämän päivän sana muuttaa kysymyksen muotoa ja tekee siitä ikään kuin henkilökohtaisemman. Miten voikaan olla niin, että suuri joukko seuraa Jeesusta, ja kuitenkin Hänen täytyy sanoa: ”ettekä kuitenkaan usko.”? Tämä kysymys on selvästi ollut evankelista Johannekselle tärkeä. Jo aivan evankeliumikirjan alussa hän maalaa päälinjat, ja toteaa Jeesuksesta: ”Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.” Viime sunnuntain evankeliumissa Johannes totesi oikeastaan saman asian, josta tänään on puhe: ”Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen. Näin kävi toteen profeetta Jesajan sana: – Herra, kuka uskoi meidän sanomamme? Kenelle ilmaistiin Herran käsivarren voima?”. Jumalan sana kysyy meiltä tänään, olemmeko etsimässä Jeesuksen seuraa kaiken sen tähden, mitä Hän antaa meille tässä elämässä vai Hänen itsensä tähden? Onko Jeesuksella meille välinearvo, vai onko Hän itse se perimmäinen arvo, mitä etsimme ja tavoittelemme.
Kaikilla niillä tunnusteoilla, joita Jeesus teki, ja joita edelleen Pyhän Hengen voimasta tapahtuu Jeesuksen nimessä, oli ja on toki oma merkityksensä. Jeesus teki paljon tunnustekoja, ja siksi niin suuri joukko kiinnostui Hänestä ja hakeutui Hänen seuraansa. Ne, jotka tulivat, saivat mahdollisuuden kuulla sitä, mitä Jeesus julisti Jumalan valtakunnan tulemisesta. Sanalla sanoen: he saivat kuulla evankeliumin. Saarnamiehen taidoissa ei varmasti ollut mitään puutetta, mutta silti toteutui se, minkä Johannes kertoi kirjansa alussa: evankeliumi ei kelvannut kuin pienelle osalle siitä suuresta joukosta, joka Jeesusta seurasi.
Tämän päivän evankeliumitekstissä Jeesus selvittää yhden tunnusteon avulla kaikkien tekemiensä tunnustekojen kuin myös jo Vanhan testamentin aikaisten ihmeitten merkitystä. Oikeat tunnusteot eivät ole silmänkääntötemppuja tai ihmeitä ihmeitten vuoksi. Oikeat tunnusteot murtavat meille selittämättömällä tavalla niitä ajalliseen elämään kuuluvia rajoitteita tai korjaavat niitä ongelmia, joita oikeastaan syntiinlankeemus on tuonut tähän todellisuuteen. Ennen syntiä ei ollut sairautta; Jeesus paransi ja Jeesuksen seuraajat saavat parantaa sairauksia. Paratiisissa ei nähty nälkää; Jeesus ruokki käsittämättömällä tavalla suuren joukon ihmisiä. Kuitenkin kaikki tunnusteot rajoittuvat tähän elämään ja ovat siten samalla kertaa vain vertauskuvia siitä, mitä on iankaikkisuudessa. Niitten syvin merkitys on kutsua Jeesuksen luo ottamaan vastaan osallisuus Jumalan valtakuntaan.
Jeesuksen omien sanojen mukaan Häntä etsimään tulleet ihmiset olivat keskittyneet väärään asiaan: ruokkimisihmeen seuraukseen, täyteen vatsaan, eikä siihen, mitä koko tapahtuma kertoi tekijästään. Kun ihmiset ehdottivat edelleen mukavan elämän toivossa jotain sellaista, mitä aikanaan tapahtui Mooseksen johdolla erämaassa, Jeesus joutui selittämään myös manna-ihmeen merkityksen. Ihmisten ylivertaisena ihmeenä pitämä taivaan leipä, manna, ei ollut muuta kuin vertauskuvaa siitä, mikä nyt seisoi heidän edessään. Mannalla elettiin vain se aika, mikä tarvittiin, Jeesus lupasi ja lupaa katoamatonta ruokaa, joka antaa ikuisen elämän.
Ikuisen elämän lupaus sai kuulijoissa aikaan sen saman reaktion, joka meihinkin on sisään rakennettu. Seurasi kysymys: ”Mitä meidän tulee tehdä?” Merkillisellä tavalla me osaamme odottaa ja vaatia Jumalalta elämäämme helpottavia asioita lahjaksi. Iankaikkisuuden ja taivaan perimisessä sen sijaan itsestään selvää on se, että jotenkinhan meidän tulisi kaikki ansaita. Tällä kertaa ihmisten kysymykseen liittyi jatko, jota Jeesus käytti taitavasti vastaukseensa. Ihmiset kysyivät: ”Mitä meidän tulee tehdä, että tekomme olisivat Jumalan tekoja?” Näin kysyessämme me tarkoitamme Jumalan teoilla Jumalan tahdon mukaisia, Hänelle kelpaavia tekoja. Jeesus taas antoi toisen merkityksen ilmaukselle. Hän puhui siitä, mitä Jumala tekee: ”Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko.”
Nyt olemme evankeliumin ytimessä. Usko Kristukseen on se, mihin kaikki tunnusteot tähtäävät ja kutsuvat. Usko Jeesukseen Kristukseen on ainoa tie ikuiseen elämään. Usko Jeesukseen ei ole meidän vastauksemme Jumalalle, vaan se on Jumalan teko; uskon synnyttää ja lahjoittaa Jumala itse. Me tiedämme ja tunnustamme, että Jumala synnyttää uskon julistetun sanan ja näkyvän sanan, sakramenttien välityksellä. Kasteen sakramentti on useimmille meistä ollut ensimmäinen kohtaaminen Jeesuksen kanssa. Siinä, jos missä, korostuu vain ja ainoastaan Jumalan työ. Silloin kun pientä lasta kastetaan, ei hänellä ole kysymystä: ”Mitä minun tulee tehdä?” Silloin Jumala yksin tekee. Hän liittää Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Hän lahjoittaa uskon. Hän lahjoittaa syntien anteeksiantamuksen. Hän synnyttää uuteen elämään taivaan kansalaisena. Ajallinen ruoka on hyvä esikuva sille, miten me koko tämän elämämme ajan tarvitsemme jatkuvasti myös Jumalan sanan ravintoa. Sillä Jumala pitää yllä tai usein myös uudistaa antamansa uskon. Jeesuksen viimeiset sanat päivän evankeliumissa viittaavat suoraan toiseen sakramenttiimme: ehtoolliseen. Jos jatkaisimme Johanneksen evankeliumin kuudennen luvun lukemista, saisimme kuulla, kuinka Jeesus kuulijoitaan hämmästyttävällä ja vihastuttavalla tavalla opetti siitä ateriasta, jonka Hän sitten asetti viimeisenä iltanaan meidänkin käytettäväksemme. ”Totisesti, totisesti: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet.”
Millainen onkaan se nälkä, joka on saanut sinut tulemaan tänään tänne kirkkoon, se on kuitenkin toiminut oikein. Saat onnitella itseäsi siitä, että olet täällä tänään, sillä Jeesus itse on luvannut olla siellä, missä hänen nimessään kokoonnutaan. Aivan erityisellä, ruumiillisella tavalla, Hän on myös läsnä ehtoollispöydässä. Jeesus kyllä totesi häntä etsineiden väärät motiivit, mutta ei sen jälkeen käskenyt kenenkään lähteä pois, vaan antoi kaikille saman lupauksen: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.” Lupaus tarkoittaa tietysti sitä, ettei tarvitse hengellisesti jäädä näkemään nälkää ja janoa, vaan saa aina uudestaan tulla Jeesuksen luo ravittavaksi ja juotettavaksi.
Taivaan leipä, Jeesus Kristus, pitää taivaan avoinna ja päämäärän selkeänä silloinkin, kun ajallisessa elämässämme on monenlaisia vaivoja ja vastuksia. Oikeastaanhan on niin, että mitä vaikeampia teitä joudumme kulkemaan, sitä enemmän tulee tarvetta ja – yllättäen – myös aikaa olla Jeesuksen seurassa. Hän on se ravinto, jonka antamin voimin saamme palvella myös muita; kutakin hänen omassa hädässään ja yhdessä kantaen yhteisiä huoliamme ja asioitamme.