Tänään konfirmoitavat nuoret ovat ehtineet rippikoulunsa aikana pohtia paljonkin sitä, mistä kristinuskossa oikeastaan on kysymys. Siinä riittää ihmettelemistä, ja sen takia leirillä moni pohtikin, että ihanko oikeasti tämä kaikki pitäisi tajuta kerralla. Suuri määrä tietoa oikeasta ja väärästä, Jeesuksesta, sakramenteista ja monista muista asioista sai rippikoululaiset huolestumaan, että mites sen ripille pääsyn kanssa sitten käykään. Huoli oli turha. Se, mitä ja mihin kristityt uskovat, on niin ihmeellistä, ettemme me rippileirin ohjaajatkaan sitä täydellisesti osaa selittää.
Kristinuskossa olennaista on tietenkin se, millainen Jumala on. Tänään konfirmoitavista nuorista jokainen on vastannut tuohon kysymykseen. Rippikoulun aikana Jumalan tekoihin perehdyttiin niin oppitunneilla, leirijumiksissa kuin iltaohjelmien lauluissakin. Jumalaa kuvailevat sanat ovat kuitenkin usein vaikeita käsittää. Esimerkiksi sana ”kolmiyhteinen” oli suurimmalle osalle rippikoululaisista leirin alussa vielä täyttä hepreaa, eikä sen ymmärtämiseen ihmisen mieli tahdo riittää monta vuotta rippikoulun jälkeenkään. Ja entä sitten sana ”laupias”? Mitä se oikeastaan edes tarkoittaa? Jeesus käytti meidän onneksemme vertauksia, joilla hän arkipäivän esimerkkien kautta auttoi seuraajiaan ymmärtämään sitä, millaisia Jumala ja Jumalan valtakunta ovat. Näistä vertauksista tuhlaajapoika on yksi kuuluisimpia.
Kertomuksen tuhlaajapoika on ihan kuin kuka tahansa meistä – heikko ja epätäydellinen. Hänen elämänsä ei ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan hän on tuottanut valtaisan pettymyksen isälleen ja toiminut väärin myös veljeään kohtaan. Vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia sattuu meille jokaiselle – maailma on täynnä sairaita, köyhiä, työttömiä ja eronneita, ylipäätään ihmisiä, joilla on elämänsä aikana ollut särkynyt sydän ja murtunut mieli. Ympäröivä maailma voi tuottaa pettymyksen meille, mutta myös me itse voimme samalla tavoin pettymyksen muille. Riippumatta siitä, onko itse aiheuttanut pettymyksen vai kokeeko sitä jonkun muun takia, aiheuttaa epäonnistuminen mielipahaa.
Tuhlaajapoika toimi kuten aivan tavalliset ihmiset toimivat nykyäänkin – hän häpesi tekemäänsä virhettä ja sitä, ettei hän pärjännytkään omillaan vaan tarvitsi isänsä apua. Tuhlaajapoika olisi mieluummin syönyt sikojen ruokaa kuin myöntänyt erehdyksensä ja palannut nöyrin mielin takaisin kotiin. Meillä ihmisillä yleensä onkin taipumus pyrkiä pyristelemään elämässä eteenpäin niin, ettei suurin osa kanssaeläjistämme huomaisi sitä, että meilläkin on vaikeuksia ja ongelmia. Emme halua myöntää, että omin voimin emme jaksa.
Joskus on kuitenkin pakko tunnustaa, että vastoinkäymiset ovat niin suuria, että omin avuin ei pääse eteenpäin. Joskus sattuu niin, että on onnistunut tekemään ison virheen, jota tajuaa alkaa katumaan vasta sitten, kun virhettä ei oikeastaan enää pysty korjaamaan. Saattaa myös käydä niin, että tapahtumat ympärillämme ajavat meidät tilanteeseen, josta emme pääse yli emmekä ympäri. Silloin on nieltävä ylpeytensä ja otettava mallia tuhlaajapojasta.
Tuhlaajapoika tuli kotiin isänsä luo, ja isä juoksi jo kaukaa häntä vastaan. Kun Jeesus kertoi tuhlaajapojasta seuraajilleen, näille oli selvää, etteivät miehet juokse yhtään mihinkään. Sellainen toiminta ei ollut siihen aikaan ollenkaan arvokasta. Tuhlaajapojan isä kuitenkin juoksi, vaikka vastassa oli hänet pettänyt ja holtitonta elämää elänyt poika. Isä juoksi, vaikka hänen vanhempi poikansa oli pysynyt hänen rinnallaan koko sen ajan, kun tuhlaajapoika oli kuluttanut isänsä rahoja. Isä juoksi, vaikka hän olisi aivan hyvin voinut kääntää selkänsä sille, joka oli aiemmin kääntänyt selkänsä hänelle.
Millainen siis on Jumalan valtakunta? Jos tuhlaajapojan isä, tavallinen ihminen, juoksee hänelle pettymyksen tuottanutta poikaansa vastaan, niin Jumalan valtakunnan tullessa taivaallinen Isämmekin juoksee meitä vastaan. Taivaallinen Isä juoksee vastaan, vaikka ihmiselämään mahtuu paljon enemmän harharetkiä kuin yksi ainoa. Taivaallinen Isä juoksee kyllä vastaan, vaikka niitä harharetkiä olisi tullut tehtyä jokaisena elämämme päivänä. Ihmisen täytyy vain ensin tulla piilostaan Jumalan nähtäville, niin kuin tuhlaajapoikakin meni isänsä nähtäville.
Tänään täällä kirkossa on paikalla paljon konfirmoitavien nuorten kummeja ja muita läheisiä. Kun rippikoululaisista tulee hetken kuluttua täysivaltaisia seurakunnan jäseniä, on heilläkin mahdollisuus päästä jonkun kummiksi. Yksi tärkeimpiä kummin tehtäviä on olla vanhempien tukena lapsen ja nuoren kristillisessä kasvatuksessa. Vaikka kristillinen kasvatus saattaa kuulostaa monimutkaiselta, on se tuhlaajapoikakertomuksen valossa varsin yksinkertaista. Jumalan sanoma meille on, ettei meidän tarvitse aina pärjätä. Olemme arvokkaita ja ainutlaatuisia kaikkine vikoinemmekin. Jumala juoksee meitä jokaista vastaan joka ikisen virheen jälkeen. Meidän pitäisi tehdä samoin toinen toisillemme. Isä meidän –rukouksessa me rukoilemme, että ”anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”. Me kaikki olemme poikkeuksetta tuhlaajapoikia ja -tyttöjä, mutta meidän tulisi myös yrittää olla sellaisia kuin tuhlaajapojan isä. Olemalla armollinen sinä kerrot Jumalasta, joka on niin suuri, että hän pystyy antamaan anteeksi nekin asiat, joita ihmiset eivät ikinä pystyisi. Kristinuskon Jumala on ennen kaikkea rakastava Jumala. Hän on luvannut olla sinun kanssasi kaikki päivät maailman loppuun asti.