Lähtekää – rakastakaa
Niin, sisaret ja veljet, me yhdessä muodostamme Jumalan perheen, jonka elämää, olemusta ja toimintaa leimaa vain ja ainoastaan tämä Heramme meille antama käsky: rakastakaa toisianne.
Tämä Kristuksen käsky koskee meitä jokaista, niin suhteessa toisimme kuin suhteessa heihin, jotka elävät kristillisen seurakunnan ulkopuolella. Tämä rakkauden vaatimus on niin suuri ja olennainen, että Kristuksen mukaan se määrittelee sen, kuka on hänen ystävänsä ja perheensä jäsen. Rakkaudesta, vain ja ainoastaan rakkaudesta meidät kristityt tunnetaan.
työympäristöön, jossa ei syntynyt vuorovaikutusta eikä siedetty erilaisuutta. Hän koki, että kirkon ulkopuolella oli enemmän inhimillisyyttä ja leessa muistokirjoituksessa. Muistokirjoituksen henkilö toimi siis pappina kirkossamme, pääkaupunkiseudulla. Hän katseli siis sisältä päin tätä joukkoa, Jumalan perhettä, jonka tulee rakastaa toisiaan ehdottomasti – ja päätyi kokemuksiansa perusteella siihen, ettei halua toimia Kirkossa ei ollutkaan sijaa toisin ajattelevalle ja tuntevalle, eikä inhimillisyys asunut näiden muurien sisäpuolella, moraalisesta pohdinnasta puhumattakaan.
Luulenpa valitettavasti, ettei mainittu henkilö ole ainut, joka on jostain syystä tai joissakin tilanteissa törmännyt samaan: Kristuksen kirkko ei olekaan elänyt Vapahtajansa käskyn mukaan, vaan elämä kirkossa onkin ollut jotain toista ja toisenlaista. Emme olekaan eläneet niin kuin Herran omille kuuluu: olleet armollisia, kunnioittavia, toisiamme arvostavasti kuuntelevia, toisillemme inhimillisiä ja rakastavia. Olemme olleet kovia toisillemme ja olemme luoneet erottavia raja-aitoja ihmisten välille.
Kuitenkin kristillisen seurakunnan vahvuutena on ollut juuri se, että ensimmäiset kristityt osasivat ja uskalsivat astua erottavien rajojen yli. Herraansa luottaen he astuivat uusiin tilanteisiin, arvioivat uudelleen uskostaan nousevia totuuksia ja uskalsivat rakastaa – silloinkin, kun olivat eri mieltä toistensa kanssa.
Rakkaus ylitti ja ylittää ihmisiä erottavia rajoja.
sta minun Suomeani. Minun Suomeeni kuuluvat tasaarvoiset ihmisoikeudet, kaikille hyvinvointivaltio ja kaikenlainen rasismi eduskuntavaaliemme jälkeen, demokraattisen kansanvaltamme todellisen näyttämisen jälkeen. Kerran neljässä vuodessa me suomalaiset valitsemme oman eduskuntamme edustamaan meitä ja niitä arvoja, tavoitteita ja päämääriä, jotka ovat meille itse kullekin tärkeitä.
Vaalien jälkeen on ymmärrettävää, että vaalin tuloksesta ollaan montaa mieltä. Voittajien on helppo hymyillä, häviäjien on vaikea niellä tappion ten edesmennyt valtiomies totesi. Mutta jostain syystä tätä hyvää neuvoa ei olekaan noudatettu: mm. Hesarin haastattelemat kulttuurivaikuttajat purkivat väkevästi omia tuntojaan siitä, ettei vaalitulos vastannut heidän odotuksiaan ja käsityksiään: emme kaikki olleetkaan samaa mieltä heidän kanssaan, hyi meitä!
Minusta on perin vaarallista se, että joku tai jotkut ottavat oikeudekseen määritellä sen, millainen Suomen, yhteisen isänmaamme tulisi olla ja millaisia meidän suomalaisten tulisi olla. Puhumattakaan siitä, että kansanedustajiemme tulisi olla kuin yhdestä puusta veistettyjä, yhden näkemyksen omaavia, aivottomia napinpainajia. Tuon tien päässä on diktatuuri, ei demokratian toteutuminen ja sen toteuttaminen.
Hesarin otsikon mukaan nämä esitetyt mielipiteet kertoivat Suomen jakautuneen kahtia: pääkaupunki seudun älymystöön ja kulttuurivaikuttajiin ja muun maan meihin tavallisiin tallaajiin.
Siinäpä sitä lyötiin raja-aitoja oman maamme ja kansamme keskelle! Riippuen asuinpaikastasi, ammatistasi, arvoistasi, poliittisesta kannastasi, ja myös kirkkoon kuulumisesta oletkin aidan toisella puolella.
Väärällä puolella.
Jos me otamme Herramme käskyn vakavasti, me kristityt puoluekannastamme, asuinpaikastamme ja sukupuolestamme yms asioista riippumatta pyrimme ylittämään ja rikkomaan tällaisia raja-aitoja. Näin pienellä kansalla ei ole koskaan varaa jakaa kansalaisiaan vuohiin ja lampaisiin, ei koskaan. Meidän tulee tukea avoimesti demokratiaamme ja siihen kuuluvaa moni-ilmeisyyttä – ja rakastaen kohdata myös heidät, jotka ajattelevat ja kokevat eri tavoin kuin me. Sillä Kristuksen seurakunta tunnetaan vain rakkaudesta ja siitä, kuinka paljon rakkaus on saanut sijaansa minussa.
Ei mistään muusta.
Niin, sisaret ja veljet, rakkaus on vaativa taiteenlaji. Se kutsuu meidät ylittämään ensinnäkin niitä rajoja, jotka ovat omissa sydämissämme, omissa asenteissamme ja omissa ajatuksissamme. Toiseksi se kutsuu meidät ylittämään niitä rajoja, joita me ihmiset lyömme toistemme välille. Tämä on eittämättä oman aikamme suurin haaste niin koko kirkollemme kuin jokaiselle meistä: rakastaa avoimesti, rakastaa arvostavasti, rakastaa kunnioittavasti, rakastaa ilman vastarakkautta. Ja lähteä rohkeasti rakkauden ja toisten kunnioittamisen hengessä rakentamaan tätä yhteistä Isänmaatamme, joka on hyvä maa kaikista sen puutteista huolimatta. Vain yhdessä, vain yhdessä voimme poistaa noita puutteita niin että jokainen saa määräosansa leivästä ja hyvinvoinnista näillä raukoilla rajoilla. Ja silloin toteutuu jotain olennaista Herramme käskystä: toisiamme rakastaen rakennamme yhteistä hyvää. Tai niin mei
– pystynkö siihen minä, pystytkö siihen sinä?