Kevät ja kesä on juhlien aikaa. Perheet, suvut ja ystävät tulevat yhteen, kun juhlitaan äitiä äitienpäivänä ja nuoria rippijuhlissa ja erilaisissa valmistujaisissa. Vietetään häitä, syntymäpäiviä ja sukujuhlia. Pidetään juhlia työpaikkaa vaihtavalle tai eläkkeelle siirtyville. Juhlat ja juhlapäivät tuovat elämään iloa ja vaihtelua. On ihanaa tavata sukulaisia ja ystäviä, joita ei ole tavannut pitkään aikaan. Tuntuu hyvältä, että on aikaa jättää arjen kiireet ja paineet: nauttia hyvästä ruoasta, keskustella, nauraa ja pitää hauskaa. Mutta joskus juhlat voivat jättää jälkeensä myös tyhjän tunteen. Juhlapuheiden kauniit sanat eivät rohkaise eivätkä lohduta, jos ne eivät ole aitoja. Kiitos, joka sanotaan vain juhlan kunniaksi, ei tunnu mukavalta. Se on pelkkää sanahelinää, josta ei ole iloa sen enempää saajalle kuin antajallekaan. Tapaaminen, jossa ei kohdata aidosti, ei tunnu hyvältä. Kohtaaminen, jossa ei olla kiinnostuneita toisesta ihmistä ja hänen elämästään, ei lähennä, vaan päinvastoin etäännyttää. Silloin voi huomata, että vuodet ovat vieneet läheisetkin ystävät tai sukulaiset kauas toisistaan.
Tämän päivän epistolatekstissä meille annetaan hyvä ohje onnistuneisiin juhlatilanteisiin ja koko arkielämään. Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa. Monille äideille ja isoäideille on varmasti jäänyt lämpimiä muistoja äitienpäiväjuhlista niiltä vuosilta kun lapset tai lapsenlapset olivat pieniä. Pienet lapset eivät teeskentele. Äitienpäiväkortit ja lahjat on tehty suurella rakkaudella ja niissä annetaan yleensä äidille rehellistä palautetta. Äiti tai isoäiti saa kuulla olevansa rakas ja tärkeä. Omassa lapsuudenperheessäni on jäänyt pysyväksi ilonaiheeksi kortti, jonka veljeni ala-asteikäisenä antoi äidillemme. Siihen hän oli sommitellut hienon runon: Kun ruusu kuihtuu, hoida liljaa, kun äiti suuttuu, ole hiljaa.
Äitimme ei mitenkään suuttunut tästä kortin runosta. 4 pienen lapsen äitinä hän itsekin tiesi, että välillä väsyneenä huusi liikaa lapsille. Välillä taas äidin rakkaus vaati sitä, että lapsille oli laitettava rajat jollakin keinolla. Nykyajan käsitys rakkaudesta on usein makea, tunteellinen ja itsekäs. Rakkauden ajatellaan olevan suuria tunteita, suuria sanoja ja romanttisia hetkiä. Rakkaus loppuu, kun minusta itsestä ei tunnu enää hyvältä.
Raamatun kuva rakkaudesta on hyvin erilainen. Raamatullinen rakkaus on jakamista, antamista, palvelemista ja uhrautumista. Se on rakkautta, joka ei etsi omaa etuaan. Se on rakkautta, joka laittaa toisen ihmisen edun oman edun edelle Parhaimmillaan vanhempien toiminta lapsiaan kohtaan on tällaista rakkautta. Koliikkivauvan äiti jaksaa hoivata ja helliä vauvaa, vaikka vauva huutaa ja huutaa, eikä äiti itse ole saanut levättyä tai syötyä. Murrosikäisen vanhemmat rakastavat lastaan, vaikka tämä ilmoittaa inhoavansa heitä sydämensä pohjasta. Vanhemmat rakastavat lastaan, joka on epäonnistunut pahasti elämässään.
Tämän päivän evankeliumitekstissä Jeesus antaa seuraajilleen käskyn: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Jeesus puhuu tekstissä epäitsekkäästä rakkaudesta, rakkaudesta, joka ajattelee toisen ihmisen parasta. Jeesus osoitti koko elämällään, millaista tämä hänen toivomansa rakkaus on. Jeesuksen opetuslapset olivat 3 vuotta oppisopimuskoulutuksessa, jossa Jeesus oli heidän henkilökohtainen opettajansa. Opetuslapset saivat käytännössä oppia, mitä Jeesuksen tarkoittama rakkaus on.
Jeesus kohtasi ihmiset rakkaudellisesti. Hän ei asettunut kenenkään yläpuolelle suurena herrana, vaan hän kohtasi ihmiset aidosti. Jeesukselle kaikki ihmiset olivat tärkeitä. Ankarimmat sanansa hän aina osoitti niille, jotka luulivat olevansa muita ihmisiä parempia ja tärkeämpiä. Jeesuksella oli aikaa pysähtyä ihmisen luokse ja kysyä ihmiseltä, mitä tämä itse halusi. Jeesus rakasti ihmisiä teoin ja totuudessa. Hän ei yrittänyt mielistellä ihmisiä vähättelemällä näiden vääriä tekoja, vaan hän paljasti synnit, silloin kun siihen oli tarvetta. Jeesus ei kuitenkaan tuominnut ihmistä: hän antoi synnit anteeksi ja sen jälkeen kehotti välttämään synnin tekemistä. Suurinta rakkautta Jeesus osoitti antaessaan kaikkensa, oman henkensä, ystäviensä puolesta.
Jeesuksen seuraajat ottivat tosissaan Jeesuksen käskyn: rakastakaa toisianne. Alkukirkko kasvoi hyvin nopeasti sen vuoksi, että kristityillä oli jotain, mitä kellään muulla ei ollut: keskinäinen rakkaus. Tuon ajan yhteiskunnassa ei yleensä välitetty heikompiosaisista, mutta kristityt huolehtivat myös heikompiosaisista Jeesuksen antaman mallin mukaan. Jeesuksen seuraajat ottivat tosissaan myös tekstin toisen käskyn: minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle. He lähtivät viemään sanaa Jeesuksen rakkaudesta vaivannäöstä ja vastustuksesta välittämättä. He olivat valmiita kärsimään ja jopa kuolemaan, jotta yhä useammat ihmiset saisivat kokea Jeesuksen rakkauden sydämessään. He tekivät työtä koko sydämellään, rukoillen ja rakastaen, ja saivat nähdä, miten työ tuotti hyvää hedelmää.
Kirkon myöhemmässä historiassa Jeesuksen antama käsky ja tehtävä on unohdettu monta kertaa. Jeesuksen seuraajille on tällöin tullut tärkeämmäksi omien etujen ja aseman ajaminen kuin keskinäinen rakkaus. Saarnatuoleista on pidetty kauniita puheita, jotka ovat jääneet sanahelinäksi, koska niistä on puuttunut epistolatekstin vaatimus totuudesta ja rakkauden teoista. Seurakuntalaisille on monissa historian tilanteissa ollut tärkeämpää oma hyvinvointi kuin lähimmäisen paras. Mutta yhä uudestaan Jumala on puhunut raamatunsanan kautta niin että itsekkyys on muuttunut epäitsekkyydeksi ja välinpitämättömyys lähimmäisenrakkaudeksi.
Uusimmassa Kotimaa-lehdessä oli haastateltu nuoria teologian opiskelijoita. Yksi heistä oli gradussaan tutkinut sodanaikaisia tyttökirjoja . Hän,2000-luvun nuori aikuinen oli hyvin vaikuttunut siitä, että monien sota-ajan kirjojen keskeisenä teemana, oli uhrautuva rakkaus. Kirjojen päähenkilötytöt unohtivat omat tarpeensa ja elivät täysin Jumalalle ja isänmaalle. Heidän epäitsekkyytensä kuvattiin vapaaehtoisena ja iloisena. Nuoret naiset kokivat, että uhrautuessaan toisten hyväksi he saivat itsekin paljon.
Sama uhrautumisen henki tulee esille Mannerheimin Suomen äideille antamassa päiväkäskyssä, joka on esillä täällä Vaasan kirkossa ja useimmissa Suomen kirkoissa. Päiväkäskyllään Mannerheim halusi viestiä, kuinka tärkeää on kunnioittaa sota-ajan äitejä ja heidän uhrauksiaan. Päiväkäskyn antaminen oli Mannerheimin tapa rohkaista urheita naisia ja osoittaa heille kiitollisuutensa siitä, miten he olivat valmiita antamaan kaikkensa isänmaan hyväksi.
Löytyykö meidän ajastamme samanlaista halua uhrautua toisten hyväksi? Kirjailija Henri Nouwen on sanonut näin: Meidät on kutsuttu tietämään, mitä Jeesus tiesi ja tekemään, mitä Jeesus teki. Haluammeko sitä todella vai pidämmekö mieluummin Jeesusta käsivarren mitan päässä itsestämme?
Meidän on todella syytä kysyä itseltämme, olemmeko kristittyinä valmiita rakastamaan toisiamme Jeesuksen antaman esimerkin mukaan. Jumalan rakkaus meitä ihmisiä kohtaan on äärimmäisen suuri. Tuhlaajapoika-kertomus kuvaa puhuttelevasti sitä, millaista Jumalan rakkaus meitä kohtaan on. Tuhlaajapojan isä ottaa lapsensa vastaan avosylin ja järjestää tämän kunniaksi suuret ja iloiset juhla, vaikka tämä teoillaan oli ensin kieltänyt isänsä ja sitten tuhlannut isänsä omaisuuden. Isä ei vaadi tuhlaajapojalta mitään, vaan antaa kaiken hänelle lahjaksi rakkaudestaan.
Yleensä kertomus tulkitaan niin, että me kristityt olemme joko Tuhlaajapoikia, jotka olemme harharetkien jälkeen tulleet takaisin Jumalan luo tai sitten olemme katkeria isojaveljiä. Henri Nouwen kääntää kirjassaan Tuhlaajapojan paluu asetelman aivan päälaelleen. Hänen mukaansa jokaisen kristityn kutsumuksena olisi kasvaa tuhlaajapojan isäksi, joka ottaa rakkaudella luoksensa tuhlaajapoikia –ja –tyttäriä. Meidän Jeesuksen seuraajien tehtävä on kasvaa hengellisiksi vanhemmiksi, jotka kantavat huolta ja rakastavat tuhlaajalapsia. Meidän tehtävämme on lähteä liikkeelle ja rakastaa niitä ihmisiä, jotka eivät vielä ole kokeneet Jumalan rakkautta. Luulen, että meistä kovinkaan monen ei tarvitse lähteä fyysisesti kauas löytääksemme tuhlaajalapsia, jotka kaipaavat Jumalan rakkautta, hyväksyntää ja lämpöä. Löydämme näitä tuhlaajalapsia varmasti omasta perheestä tai suvusta, naapurista, työpaikalta tai harrastusryhmästä. Tehtävänämme on rakastaa näitä tuhlaajalapsia Jeesuksen esimerkin mukaan, ei sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa. Saamme rukoilla heidän puolestaan ja osoittaa heille epäitsekästä rakkautta, aitoa välittämistä.
Voit nyt hetken miettiä, ketkä sinun lähelläsi ovat niitä tuhlaajalapsia, jotka tarvitsevat sinun rakkauttasi. Ketkä ihmiset Jumala antaa sinun sydämellesi? Jumala tarvitsee meistä jokaista työssään. Me papit ja muut työntekijät voimme kohdata vain kourallisen ihmisiä viikon aikana. Mutta jos me kaikki kristityt lähdemme liikkeelle Jeesuksen antaman käskyn mukaan, voi jo todella moni ihminen kokea Jumalan rakkautta ja hyvyyttä elämässään. Voit miettiä kaksi tai kolme ihmistä, joiden puolesta alat rukoilla säännöllisesti ja osoitat teoillasi, että rakastat heitä. Älä puhu heille mitään siitä, että sinä rukoilet heidän puolestaan, vaan anna rukouksen vaikuttaa sydämessäsi ja heidän elämässään. Rukous ja rakkaus voivat muuttaa seurakuntamme ja kaupunkimme.
Vapahtajani, tee minusta rauhasi välikappale -rukous