4. sunnuntai pääsiäisestä, Joh. 16:5-15, Martti Vaahtoranta

1.
Pitäisi joskus päästä käymään Jerusalemissa. Olen kyllä vaeltanut monilla luterilaisen kirkkohistorian tärkeillä paikoilla. Roomassakin olen päässyt käymään. Asuimme siellä muutaman päivän ajan niissä kortteleissa, joista jossakin luultavasti oli se asunto, jonka P. Paavali vuokrasi itselleen tai seurakunta hänelle, niin kuin Apostolien teoissa kerrotaan.
Sanotaan myös, että moni lukuisista Rooman vanhan kaupungin kirkoista on rakennettu tontille, jolla ennen oli jonkun kristityn koti. Seurakunta vietti jumalanapalvelusta kodeissa ennen kuin kristittyjen vieroksunta ja vainot väistyivät hyväksynnän tieltä. Sitten ei tarvinnut enää kokoontua salassa. Voi jopa rakentaa seurakunnalle kirkon.
2.
Entisen työni puitteissa olen saanut astua pari askelta apostoli Paavalin jalanjäljissä myös nykyisen Turkin alueella. Mutta Jerusalemissa en ole päässyt käymään. Siellä Jumalan jalat koskettivat maata. Siellä maailman Vapahtaja surmattiin myös minun syntieni sovitukseksi. Siellä olisi Hänen tyhjä hautansa.
Se on tyhjä siitä huolimatta, että kristikunnassa ei ole täyttä yksimielisyyttä sen paikasta. Se ”puutarhahauta”, josta moni meistä on nähnyt kuvia ja johon joku on varmaan myös itse kurkistanut sisälle, ei todennäköisesti ollut se, johon Herramme haudattiin. Luultavammin Jeesuksen hautapaikka on Pyhän Haudan kirkon uumenissa.
Sitä en siis ole koskaan omin silmin nähnyt. Olen ihaillut vain sen noin 500 vuotta vanhaa, miehen mentävää pienoismallia Saksan puoleisen Sleesian Görlitzissä.
3.
Emme siis varmasti tiedä, missä Jeesuksen ruumis lepäsi kolme päivää ennen Hänen riemullista ylösnousemustaan. Pyhä kaupunki, Jerusalem, on kuitenkin yhä jäljellä. Yhä ovat tallella myös monet niistä muista paikoista, joissa Jeesus saarnasi, opetti ja paransi.
Se ei ole merkityksetöntä. Päinvastoin. Pyhän maan kylät ja kaupungit, järvet ja vuoret kertovat meille, että Jumalan suuret pelastusteot tapahtuivat juuri tässä meidän maailmassamme. Ne eivät tapahtuneet meidän yläpuolellamme eivätkä jossakin rinnakkaistodellisuudessa. Silti se, mikä tapahtui maan päällä, avasi meille taivaan ja syntiselle kuolevaiselle tien kuolemattoman ja ikuisen Jumalan yhteyteen.
Pelastushistorian pyhät tapahtumapaikat kertovat Jumalasta, joka astui omasta rajattomuudestaan meidän rajalliseen maailmaamme ja omasta ajattomuudestaan meidän vääjäämättä eteenpäin rientävään inhimilliseen elämäämme.
Siitä huolimatta elämme kirkkovuodessa juuri nyt aikaa, joka näyttää hetkeksi pysähtyvän. Se ikään kuin pidättää henkeään.
Nyt on se aika, jolloin Herra Jeesus on jälleen omiensa luona. Pitkänperjantain kauhu on vaihtunut aina vain syvempään iloon siinä lohduttavassa varmuudessa, joka leviää opetuslasten piirissä: ”Herra on noussut kuolleista! Hän elää! Me olemme nähneet Hänet!”
4.
Samalla Jeesuksessa on jotakin uutta, jotakin sellaista, mitä Hänessä ei ollut silloin, kun Häntä tultiin pidättämään Getsemanessa. Vain välähdyksiä siitä olivat opetuslapset nähneet silloin, kun Jeesus kulki myrskyävän järven aaltojen yllä tai kun he olivat Hänen kanssaan kirkastuksen vuorella. Ja kaatuivathan myös Jeesusta pidättämään tulleet sotilaat ensin voimattomina maahan Hänen sanoessaan ”minä se olen”.
Sen jälkeen Jeesus kuitenkin antoi pidättää itsensä. Sitten tuli kaikki se kauhea, jota ei olisi vieläkään halunnut ajatella. Kuin lammas Jeesus vietiin teuraaksi. Hänen pieneksi kutistunut laumansa hajaantui pimeään yöhön.
Mutta nyt Jeesus oli toisenlainen. Nyt opetuslapsille ilmestyi Jeesus, joka oli kyllä sama kuin silloin, kun edellistä ateriaa syötiin Hänen kanssaan, mutta silti toisenlainen. Hänellä oli yhä naulanjäljet käsissään ja keihäänkolo kyljessään, mutta ne eivät enää vuotaneet – eivät muuten, paitsi Uuden liiton maljaan pyhässä ehtoollisessa.
Herra Jeesus oli täyttänyt tehtävänsä ja saattanut päätökseen sen työn, jota varten Hän riisuuntui jumaluutensa kirkkaudesta ja pukeutui meidän katoavaan ihmisyyteemme. Ihminen Hän kyllä yhä vielä oli, mutta niin, että Hänen jumaluutensa, jonka Hän ennen enimmäkseen salasi, nyt määräsi ja määritti Hänen persoonansa olemista niin, että kaikki näkivät sen – ne nimittäin, joille Jeesus ilmestyi. Kaikille Hän ei ilmaissut ylösnousseena itseään. Mutta kun Hän tuli omiensa luo, Hän ei enää koputtanut oveen päästäkseen sisälle. Nyt Hän tuli ja lähti tahtonsa mukaan ilman ajan ja paikan rajoituksia.
5.
Sellaista aikaa vietettiin nyt Jeesuksen seurassa. Avatuin korvin opetuslapset kuuntelivat Hänen opetustaan. Yhdessä myös syötiin ja juotiin. Ne olivat ihmeellisiä päiviä. Niiden hedelmistä nautimme vielä mekin, jotka emme silloin saaneet olla paikalla.
Silti opetuslapset varmasti muistivat myös sen, mitä Herra oli vain vähän ennen vangitsemistaan sanonut heille. Silloin he eivät vielä täysin ymmärtäneet, mistä Jeesus puhui. Nyt he alkoivat aavistaa sen.
Se teki heidät surullisiksi. Se sai heidät toivomaan, että aika todellakin pysähtyisi – että aina voitaisiin olla näin, niin kuin Pietari toivoi jo kirkastuksen vuorella. Samalla he aavistivat, ettei heidän toiveensa toteutuisi. Tämä ajaton aika oli rajallista aikaa. Se loppuisi pian, ja silloin toteutuisi se, mistä Jeesus yläsalissa puhui.
Mutta nyt minä menen hänen tykönsä, joka on minut lähettänyt, eikä kukaan teistä kysy minulta: ’Mihin sinä menet?’ Mutta koska minä olen tämän teille puhunut, täyttää murhe teidän sydämenne.
6.
Minne Jeesus menisi? Hän menisi Taivaan kirkkauteen. Mutta kuinka opetuslasten silloin kävisi? Kuinka he selviäisivät tiellä eteenpäin ilman Herraa, joka kulkisi heidän edellään ja olisi heille Tie?
Kyllä he selviäisivät, sillä Pyhä Henki tulisi heidän luokseen. Niin Jeesus lupasi. Tulossa oli Helluntai, niin kuin tiedämme. Silloin Pyhä Henki vuodatettaisiin näkyvien merkkien myötä koko seurakunnalle.
Mutta Jeesus olisi poissa, eikö totta? Henki puhaltaisi, missä ja miten Hän tahtoisi, mutta Jeesusta ei enää näkyisi. He olisivat täällä kuoleman maassa, Hän Isänsä kirkkaudessa. Sieltä Hän tuli, ja sinne Hän myös palaisi. Vasta aikojen lopulla opetuslapsilla olisi lupa taas odottaa näkevänsä Hänet.
7.
Onko tämä meidänkin tilanteemme? Kaksituhatta vuotta on kulunut, emmekä mekään näe luonnollisilla silmillämme Jeesusta. Eikö Hän siis olekaan kanssamme? Eikö Hän itse puhukaan meille? Eikö Hän lohduta meitä? Onko Hänellä niin paljon enemmän ja parempaa tekemistä kaukana kirkkaudessaan, ettei meillä ole lupa yksinäisessä rukouksessa eikä seurakunnan yhteisessä kokouksessa odottaa Häntä luoksemme?
Tilalle Hän lähettää kyllä Henkensä. Mutta eihän Jumalan ikuista ja ääretöntä Henkeä voi nähdä eikä kuulla. Me emme tiedä, mistä Hän tulee emmekä minne Hän menee. Voimme ehkä nähdä puiden latvojen heiluvan ja kuulla niiden huminan, mutta Henkeä itseään emme näe emmekä kuule.
8.
Niin: olen sanonut tämän jo monta kertaa tältä paikalta, mutta sanon sen jälleen kerran – että me ihmiset olemme aikaan ja paikkaan sidottuja olentoja. Meidät on kyllä luotu Jumalan kuvaksi, ja meillä on kuolematon sielu. Sekin on kuitenkin aina suhteessa ruumiiseen, joka on tässä ajassa tämän maailman tomusta tehty ja joka siihen myös palaa.
Emme me kuitenkaan pelastu pelkkänä ”sieluna”. ”Me uskomme ruumiin ylösnousemisen.” Niin me tunnustamme yhdessä koko Kirkon kanssa. Niin olemme aina tunnustaneet.
Antiikin aikana, silloin, kun uskontunnustuksemme syntyi, melkein kaikki uskoivat jollakin tavalla ”sielun kuolemattomuuteen”. Kristityt kuitenkin uskoivat ja uskovat yhä ”ruumiin ylösnousemukseen”. Meillä on taivaassakin ruumis.
Se on meidän ylösnousemusruumiimme. Taivaassakaan emme ole vain ”sielu”. Onkin ehkä oikeampi sanoa meistä, että ruumiillisina olentoina olemme kuolematon sielu kuin että meillä on se.
9.
Emmekä ole vielä taivaassa, vaan vaellamme vielä ajassa ja paikassa tämän maan päällä ja kaiken lisäksi syntiinlankeemuksen tähden kovin hitaiksi ja ymmärtämättömiksi muuttuneina. Senkin tähden ajatuksemme ovat sidottuja siihen, mitä rajalliset aistimuksemme kertovat meille. Me näemme, kuulemme ja tunnemme asioita. Me haistamme ja maistamme niitä. Ja jopa silloin, kun katsomme sisimpäämme, suljemme kaikki aistimme ja käymme sydämessämme salattuja keskusteluja, kun uneksimme tai näemme sisäisiä näkyjä, nekin liittyvät aika-avaruudelliseen maailmaan, jossa elämme.
Ne hahmottuvat sanallisin tai sanattomin käsittein, jotka liittyvät luotuun, materiaaliseen maailmaan silloinkin, kun on puhe aineettomista asioista ja olennoista. Tai ehkä jotakin hahmottuu meissä musiikkina. Silti sekin palautuu luodun maailman fysikaalisiin lainalaisuuksiin ja edellytyksiin.
10.
Mutta entä Pyhä Henki, jonka Jeesus lupasi lähettää meille? Kuinka voimme ottaa vastaan Hänet, jos emme voi aistiemme avulla kokea, emme nähdä emmekä kuulla Häntä? Hän on iankaikkinen ja ääretön Jumala. Ei Hän ole ainetta eikä edes joskus näkyvän hahmon ottava henkiolento, niin kuin enkelit. Ei Hänen kanssaan voi syödä eikä juoda, ei istua alas eikä kuunnella Hänen puhettaan, niin kuin opetuslapset tekivät Jeesuksen kanssa Hänen ylösnousemuksensa jälkeen.
Kuinka siis voimme edes puhua Pyhästä Hengestä? Tosin Jumala on antanut ainakin kaksi kertaa näkyvän merkin Pyhän Hengen läsnäolosta: kyyhkysen Herran Jeesuksen kasteessa ja tulenliekit Helluntain ihmeessä. Nekin olivat kuitenkin vain ohimeneviä ulkoisia merkkejä, eivät Henki itse.
Jos meillä on kova ikävä Jeesusta, jos meillä on halu nähdä Hänen rakkaat kasvonsa ja tuntea Hänen hyvää tekevä kosketuksensa, kuinka meitä voi silloin auttaa Pyhä Henki, jonka Herra Jeesus lupasi lähettää omilleen? Millä tavoin Henki voisi rakentaa sillan meidän ajastamme ja ympäristöstämme sinne, missä opetuslapset istuivat ylösnousseen Jeesuksen opetusta hiljaa kuunnellen? Millä tavoin me voisimme siirtyä ajassa kaksituhatta vuotta taaksepäin ja tuhansien kilometrien päähän ollaksemme osa sitä seuruetta, joka Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen kokoontui pöydän ääreen Hänen kanssaan? Vai veisikö Pyhä Henki meidät taivaaseen, kirkastetun Kristuksen luo?
11.
Ehkä niinkin voi joskus käydä. Ainakin P. Paavali sai hetken katsella jotakin sellaista, mistä hän ei osannut tai halunnut puhua.
Tunnen erään Kristuksen oman, joka neljätoista vuotta sitten temmattiin kolmanteen taivaaseen. Oliko hän silloin ruumiissaan vai poissa siitä, en tiedä, sen tietää Jumala. (2 Kor. 12:2)
Tästä miehestä Paavali ei halunnut kerskata. Sen sijaan Paavali puhui jostakin muusta – siitä, mikä on meidän normaali, tavallinen osamme tässä elämässä. Hän kerskasi heikkoudestaan. Hän saarnasi ristin hullutusta.
Entä me? Mitä teemme me, kun meistä ei ole kohoamaan edes toiseen taivaaseen päästäksemme lähemmäs Jeesusta? Syntyvätkö pyhiinvaellukset toiveesta kaikesta huolimatta jotenkin päästä Jeesuksen luo? Senkö tähden haluamme nähdä ja kokea omin silmin ne paikat, joilla Jeesus kulki? Onko se meidän yrityksemme saada ote pelastushistoriasta, siitä, että Jumalan suuret teot todella tapahtuivat ja tapahtuvat meille tässä meidän kouriintuntuvassa maailmassamme? Ovatko ne yritys saada edes vähän multaa sormien väliin ja kynsien alle, edes jotakin konkreettista nyt, kun Jeesus on poissa ja tilalla vain Hänen Henkensä, josta emme tiedä, mistä Hän tulee emmekä minne Hän menee?
Missä siis on Jeesus, missä Hänen lävistetyt kätensä silloin, kun meillä on hätä ja kun kuolemamme hetki koittaa? Mitä auttavat meitä silloin muistot kaukaa menneisyydestä? Mitä apua on selittämättömästä huminasta korkeiden honkien latvoissa, kun me hengitämme viimeisen kerran sisään ja ulos?
12.
Etsimmekö yhteyttä pelastushistorian Jeesukseen vaeltaessamme Pyhän maan pyhille paikoille. Vai tulemmeko vain kirkkoon? Onko se meidän pyhiinvaelluksemme?
Ajatukseni rientävät eteenpäin. Kysyn, olemmeko sen tähden rakentaneet perinteelliset pyhäkkömme itä-länsi -akselin suuntaisesti, että ne olisivat kuin uskovan hauta, jossa odotetaan ylösnousemuksen aamua kasvot kohti itää ylösnousseen Herran paluuta odottaen?
Perinteellisissä kirkoissa on alttari itäpäässä. Itä on se suunta, josta aurinko nousee. Ja Kristus on armon Aurinko, joka nousi pääsiäisenä kuolleista. Aurinkona, jonka kaikki näkevät, Hän on kerran myös palaava maan päälle.
13.
Vai onko Hän sittenkin salama?
Sillä niinkuin salama leimahtaa idästä ja näkyy hamaan länteen, niin on oleva Ihmisen Pojan tulemus. (Matt. 24:27)
Niin Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumin mukaan. Onko tämä salama siis se, mitä me kaipaamme? Senkö tähden tulemme kirkkoon? Odotammeko kuolemamme koittaessa salamaa, joka valaisee idän taivaan ja kuuluttaa tuomiopäivän koittaneen?
14.
Profeetta Hesekielin kirjassa on merkillinen näky. Siinä muuan mies kuljettaa profeettaa ja näyttää hänelle Jerusalemin temppelin. Sitten hän vie profeetan portille, joka antaa itää kohti. Näin profeetta itse jatkaa:
Ja katso: Israelin Jumalan kunnia tuli idästä päin. Sen kohina oli niinkuin paljojen vetten kohina, ja maa kirkastui hänen kunniastansa. Ja näky, jonka minä näin, oli samanlainen kuin se näky, jonka olin nähnyt tullessani hävittämään kaupunkia; samanlaiset olivat näyt kuin se näky, jonka olin nähnyt Kebar-joen varrella. Niin minä lankesin kasvoilleni. Ja Herran kunnia kulki temppeliin sen portin kautta, jonka etupuoli oli itää kohden. Ja henki nosti minut ja vei minut sisempään esipihaan. Ja katso: Herran kunnia täytti temppelin. (Hes. 43:2-5)
Eikö tässä nyt toteudu se, mitä kirkonrakentajat ovat ajatelleet? Eikö tässä hautaan kätketty näe Herran kirkkauden, kun Jeesus tulee takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita?
15.
Näky on peljättävä ja hirmuinen. Jumala kirkkaudessaan tulee tuomiolle! Kuka voi kestää Hänen tulensa hehkun?
Profeetta kuitenkin jatkaa:
Ja minä kuulin jonkun puhuttelevan minua temppelistä; mutta mies seisoi minun vieressäni. Se ääni sanoi minulle: ”Ihmislapsi, tämä on minun valtaistuimeni sija ja minun jalkapohjaini sija, jossa minä tahdon asua israelilaisten keskellä iankaikkisesti.” (Hes. 43:6-7)
16.
Kenestä miehestä tässä puhutaan? – Siitä samasta, joka oli tähänkin asti kuljettanut profeettaa.
Nyt Jumalan kirkkaus täytti idästä käsin temppelin, se Jumalan kirkkaus, jota ihminen ei voi tuhoutumatta lähestyä. Mutta profeetan vierellä seisoi muuan mies. Hän seisoi profeetan vierellä, mutta puhui silti Jumalan itsensä suulla Jumalan omia sanoja: ”Tämä on minun valtaistuimeni sija ja minun jalkapohjaini sija, jossa minä tahdon asua israelilaisten keskellä iankaikkisesti.”.
Kuka oli tämä mies, joka seisoi profeetan rinnalla? Kuka oli tämä ihminen, joka silti puhui ensimmäisessä persoonassa Jumalan itsensä sanoja. Kuka oli tämä mies, jonka rinnalla seisten Jumalan kirkkaus ei tuhonnut profeettaa?
17.
Itätietä tuli temppeliinsä Herra. Hän tuli sinne kirkkaudessaan ja pyhyydessään. Temppeliin tuli Pyhä Henki sellaisena, jollaisena me emme voi tuhoutumatta kohdata emmekä ottaa vastaan Häntä. Mutta silti Hän oli se sama Pyhä Henki, se sama rakkauden Henki, josta Herra Jeesus sanoi:
Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen. Sillä se, mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään; vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja tulevaiset hän teille julistaa. Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille.
18.
Kuka siis oli mies profeetan vierellä?
Pyhä Henki tulee. Hän on jo tullut. Hän ei kuitenkaan korvaa Herraa Jeesusta. Päinvastoin. Henkeä puhtaana jumaluutena me emme voi tuhoutumatta ottaa vastaan. Voimme kohdata ja ottaa pelastukseksemme vastaan Hänet vain kärsineen, kuolleen ja ylösnousseen Kristuksen Henkenä niin, että Hän kirkastaa Herraamme ihmisenä ja Jumalana, Raamatun ja pelastushistorian Jeesuksena taivaaseen astumisensa jälkeenkin.
Meidän Herramme Jeesus Kristus oli se mies, joka seisoi profeetan rinnalla tullessaan samaan aikaan kirkkaudessa ja kunniassa itätietä temppeliin. Hän on siellä ja tuleva, mutta Hän on myös täällä ja läsnä – ei tosin enää niin kuin sinä merkillisenä aikana, jota opetuslapset viettivät pääsiäisen ja helatorstain välillä, mutta silti todellisesti ja armollisesti. Ja missä Hän on, siellä on myös Hänen Pyhä Henkensä, joka kirkastaa Häntä ja ottaa Hänen omastaan ja julistaa sen meille.
19.
Sen tähden Hän ei ole sinusta kaukana, kun hädässäsi huudat avuksesi Häntä tai kun taistelet viimeisen sotasi viimeistä taistelua. Hän on luonasi. Hän on meidän luonamme sanassaan ja sakramenteissaan. Pyhä Henki kirkastaa meille niissä Hänet ja opettaa meidät uskomaan Häneen ja löytämään Hänessä tien Jumalan kirkkauden pelastavaan kohtaamiseen ja iankaikkiseen elämään Hänessä.
Kirkon ei tarvitse olla rakennettu itä-länsi -akselin suuntaisesti eikä sinua haudattu kasvot kohti itää, kun sen aika on. Kumpikin voi olla kaunis tapa, joka viittaa Jumalan suurien pelastustekojen toteutumiseen tässä meidän maailmassamme. Silti voit olla varma, että kun Jumala pyhyydessään tulee temppeliinsä, Hän kohtaa sinut armollisena Jumalana Kristuksessa silloin, kun Pyhä Henki kirkastaa Häntä luetussa ja saarnatussa sanassa ja alttarin sakramentissa.
Niin kuin tapahtui kertakaikkisella ja lopullisella tavalla Golgatan ristillä, niin Herran Jeesuksen meidän puolestamme uhrattu pyhä ruumis ja meidän pelastukseksemme vuodatettu pyhä veri tänäkin päivänä kohotetaan meidän syntiemme ja Jumalan kirkkauden väliin. Vapahtaja itse suojelee meitä Jumalan pyhältä vihalta ja muuttaa sen suloiseksi, anteeksiantavaksi rakkaudeksi meitä kohtaan, Pyhän Hengen iloksi ja valoksi, lämmöksi, voimaksi ja vapaudeksi meissä. Ja hetkeksi aika pysähtyy ja viittaa jo siihen ajattomaan aikaan, siihen lopulliseen kirkkauteen ja iloon, johon Herra Jeesus meitä tahtoo viedä ja Pyhä Henki johdattaa, sinne, Isän ikuiseen kotiin.
20.
Sen tähden voi olla hengellisesti hyödyllistä ja monella tavalla antoisaa käydä katsomassa niitä paikkoja, joissa Jeesus maan päällä eläessään asui ja vaikutti. Silti joka kerta, kun tulet messuun ja kuljet kohti alttaria, olet pyhiinvaelluksella Herran Jeesuksen luo. Eikä Hän ole silloin vain muisto menneisyydestä, vaan todellisuutta tässä ja nyt. Ja Pyhä Henki piirtää valoisan kehän ylösnousseen Herran ympärille valaisten Hänen kasvonsa kaiken ymmärryksemme ylittävällä rakkaudella. Amen.