Olipa kerran eräs pikkuveli. Pikkuveljeä jännitti mennä kouluun. Häntä jännitti mennä kouluun, koska häntä kiusattiin siellä. Melkein jokaisella välitunnilla seisoi rinki poikia pikkuveljen ympärillä vähätellen, kiusaten, lannistaen häntä.
Mutta pikkuveljen onneksi hänellä oli isoveli. Isoveli oli ylemmällä luokalla, mutta kuitenkin samassa koulurakennuksessa. Aina joskus heillä oli välitunti yhtä aikaa ja he saattoivat nähdä toisensa koulun pihalla tai käytävällä.
Tällä kerralla isoveljellä oli välitunti samaan aikaan. Hän näki pikkuveljensä, jonka poikien joukko oli ympäröinyt. Hän tuli nopeasti joukon keskelle, otti pikkuveljen kainaloonsa ja sanoi kiusaajille jotain. Pojat häipyivät tiehensä.
Pikkuveli tunsi olonsa turvalliseksi. Isoveli oli hänelle tärkeä. Hänestä oli tärkeää, että sai nähdä isoveljeään myös koulupäivänsä aikana. Isoveljen nähdessään kiusaajat eivät uskaltaneet tulla pikkuveljen kimppuun.
Sitten tuli kesä ja kesäloma. Kesäloman aikana kaikki muuttui. Kesäloman aikana isoveli joutui liikenneonnettomuuteen ja kuoli. Se oli pikkuveljelle kova paikka. Se oli kamalaa. Elokuussa hän oli kauhuissaan. Kuinka hän ikinä enää voisi mennä kouluun. Kuinka hän uskaltaisi.
Ensimmäisenä koulupäivänä, ensimmäisellä välitunnilla sama poikajoukko ympäröi hänet. Ivallisin katsein he alkoivat nälviä pikkuveljeä siitä, että mitäs nyt aiot tehdä, kun isoveli on poissa. Ei ole isoveli enää auttamassa. Pikkuveli vapisi pelosta. Häntä alkoi itkettää. Silloin yhtäkkiä poikien takaa lähestyi joku isompi poika. Hän katsoi kiusaajia, jokaikistä, ja sanoi heille rauhallisella mutta varmalla äänellä: ”Jos joku vielä kiusaa tätä pikkuveljeä, se joutuu vastaamaan siitä minulle.”
Pojat lähtivät ja jättivät pikkuveljen rauhaan. Pikkuveli pyyhki silmiään ja katsoi isompaa poikaa. Hän tunnisti tämän isoveljensä parhaaksi ystäväksi. Hän kysyi tältä: ”Mitä varten sinä tänne tulit?” Isoveljen kaveri vastasi: ”Me puhuimme sinun isoveljesi kanssa usein sinusta. Sinä olit hänelle hyvin rakas. Hän sanoi kerran, että jos hänelle joskus sattuu jotain, minä pitäisin sinusta huolta. Minä lupasin. Minä katson nyt sinun perääsi ja pidän sinusta huolta.
Kuka onkaan kertomuksen isoveli? Kuka on isoveljen kaveri?
Entä kuka on pikkuveli?
Jeesus puhui tuossa evankeliumin tekstissä opetuslapsilleen siitä, kuinka hänen on mentävä pois. Heidän sydämensä oli täynnä murhetta siitä, että he jäisivät yksin. ”Kuinka me selviämme ilman sinua, opettaja, kuinka pärjäämme, jos sinä Mestari jätät meidät yksin!”
Pikkuveljessä me tunnistamme helposti itsemme. Mikä sinua pelottaa, mikä kaikki piirittää, missä tilanteissa jäät yksin? Me kohtaamme elämässämme monia tilanteita, joissa tuntuu pahalta olla yksin. Kristittyinä, taivaan kansalaisina maailmassa, voi usein olla kuin kiusaajajoukon keskellä.
Mikä meitä kiusaa? Ehkä epävarmuus siitä, kelpaanko todella Jumalalle. Ehkä kiusaus alkaa vähättelemään itseä tai omaa uskoa tai omia lähimmäisenrakkauden taitoja. Etten kuitenkaan osaa. Tai ehkä pelko siitä, onko Jumala oikeastaan kiinnostunut minusta, viitsiikö hän viipyä kanssani, kun elämässä joudun vaikeaan paikkaan. Menetysten, luopumisten, pahojen valintojen eteen. Jäänkö yksin vai onko kukaan vierellä?
Jos me taivaan kansalaiset olemme kertomuksen pikkuveli, kuka silloin voisi olla isoveli? Aivan. Jeesushan se on. Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi ja veljeksemme. Hänessä me näemme Jumalan rakkauden luomiaan kohtaan. Kun kiusaajajoukko ympärillä vaatii nähdä todisteita tai nälvii uskoamme, meillä on yksi merkki, jota voimme osoittaa ja joka kertoo Jumalan rakkaudesta. Se on ristinmerkki.
Jesajalta jäi tuossa mieleeni lause: ”Rakkaudessaan säälivänä hän lunasti heidät vapaiksi, hän nosti ja kantoi heitä kaikkina menneinä päivinä.”
Pikkuveli sai turvan isoveljestään. Isoveli auttoi, kantoi, puolusti, ajoi pelot pois. Täällä kulkiessaan Jeesus vapautti kohtaamansa ihmiset monista peloista, kahleista, taakoista. Hän armahti ja antoi synnit anteeksi. Hän rakasti ja kantoi ristinpuun Golgatalle. Vei sen sinne lunastuksen ja rakkauden merkiksi. Merkiksi siitä, ettei hänen kanssaan tarvitse pelätä mitään.
Taivaan kansalainen voi kuitenkin jäädä yksin miettimään: mutta Jeesushan kuoli, nousi kyllä kuolleista, mutta astui lopulta taivaisiin. Ei hän enää ole täällä minua kantamassa. Ei hän enää lausu minulle vapauttavia sanoja.
Ei ole enää Jeesusta ruumiissaan, samalla tavalla kuin opetuslastensa edessä, mutta Hengessään. Pyhän Henkensä kautta hän yhä kulkee vierellämme. ”Ellen mene, ei Puolustaja voi tulla luoksenne.” Puolustaja, Pyhä Henki, on isoveljen paras kaveri. Kaveri, jonka Jeesus lähetti auttamaan ja tukemaan omiaan. Pyhä Henki on meidän ystävä ja matkatoveri, kun taivaan kansalaisina kuljemme täällä maailmassa.
Pyhä Henki puhuu meille täällä kirkossa, tässä messussa, tässä kun vietämme yhteistä jumalanpalvelusta. Pyhä Henki tuo Kristuksen meidän luoksemme, kun kuulemme Raamatun sanaa, kun otamme vastaan ehtoollisen lahjan. Hän puhuu meille, meidän sydämellemme, kun me sydämellämme puhumme rukouksissa Jumalalle tai kun laulamme virsiä, tunnustamme syntimme tai uskomme. Tai kun vain istumme ja hiljennymme, Jumala voi silloinkin kuunnella meitä, puhua meille, vahvistaa meitä.
Pyhä Henki on Totuuden Henki, joka johtaa meidät tuntemaan koko totuuden. Sillä kyllä kai Jeesus tiesi, että me tulemme kohtaamaan täällä monia kiusauksia ja vaikeuksia. Ei ole aina helppoa uskoa, että on totta se, kuinka Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme tai että on totta se, kuinka hän nousi kuolleista. Mutta Pyhä Henki auttaa meitä luottamaan siihen. Usko on Pyhän Hengen lahja. Jotta tuntisimme koko totuuden. Totuuden siitä, että me olemme Jumalalle hurjan rakkaita ja valtavan arvokkaita, emme vähäpätöisiä ja turhia niinkuin moni kiusaaja voi valehdella. Meillä on välittävä isoveli, joka lähetti Puolustajan, koska me olemme hänelle puolustamisen arvoisia. Ei hän tahtonut, että jäämme yksin kipuilemaan. Hän tahtoi, että me voimme iloita jo täällä siitä, että olemme matkalla taivaaseen.
Taivaan kansalainen ei ole vaikeuksista vapaa, mutta hän on vapaa iloitsemaan, vapaa uskomaan, vapaa toivomaan, että kerran pelko on poissa. Kerran kipu on parantunut. Kerran ikävä häviää ja kyyneleet kuivataan. Kerran kiusaajan suu sulkeutuu. Kerran, ellemme jo nyt, ymmärrämme, kuinka suurella rakkaudella Jumala on meidät, siis minut ja sinut, tahtonut tänne maailmaansa ja kuinka suurella rakkaudella hän on meidät myös ristillä lunastanut, omakseen ostanut, taivaan kansalaisiksi kutsunut.
Se on totta kerran. Se on totta jo nyt. Siksi laulamme kiittäen. Siksi rukouksemme tällä matkalla voi olla vaikkapa tuo toivossaan vahva säkeistö:
Anna nyt, Kristus, valos meille hohtaa,
anna sen meitä Isän kotiin johtaa.
Jos mikä murhe meitä täällä kohtaa,
voittamaan auta.