Viime viikkoina Suomessa ei ole käyty ainoastaan vilkasta eduskuntavaaleihin liittyvää poliittista keskustelua. Kirkon sisällä on keskusteltu siitä, mitkä järjestöt ansaitsevat kirkon ja seurakuntien tuen ja sitä ennen. Jälleen on myös väitelty siitä, keille on tilaa kirkossa ja kuka kelpaa Jumalalle. Olisikohan noilla ikuisilta tuntuvilla, mutta ajankohtaisilla kysymyksillä tekemistä sen sanoman kanssa, joka avautuu tämän päivän evankeliumista ja myös lukukappaleista.
Jeesus on matkalla kohti Jerusalemia. Hän on vielä Galileassa, siis matkan alussa. Muutamat fariseukset tulevat hänen luokseen. He kehottavat Jeesusta lähtemään niistä maisemista, koska Herodes väijyy hänen henkeään. Olivatko nuo fariseukset vilpittömästi huolissaan Jeesuksen turvallisuudesta? Vai oliko heillä niin sanotusti ketunhäntä kainalossa? Voimme olettaa, että kyse oli jälkimmäisestä. Jeesus oli nimittäin juuri lausunut ennustuksen, jonka voi arvata loukanneen erityisesti fariseuksia. Jeesus oli puhunut lähestyvästä hetkestä, jolloin talon isäntä palaa ja sulkee oven. ”Kun te pyydätte häntä avaamaan, hän sanoo: En tunne teitä, te vääryydentekijät. Te itkette, kun näette Abrahamin ja Iisakin ja Jaakobin valtakunnassa, mutta huomaatte itse jääneenne ulos. Sen sijaan ihmisiä tulee kaikista ilmansuunnista ja he käyvät sisään juhla-aterialle.” Näin Jeesus oli sanonut Luukkaan mukaan juuri ennen luettua evankeliumin kohtaa.
Juuri fariseukset olivat se herätysliike, joka odotti Jumalan valtakunnan tuloa. He olivat vakuuttuneita, että juuri he ovat se valittu joukko, joka kutsutaan sinne ensimmäisinä lain noudattamisen perusteella. Sen sijaan synnintekijöillä, lain mukaan epäpuhtailla ja saastaisilla ja varsinkaan pakanoilla, jotka eivät laista tiedä, ei ollut heidän ajatuksissaan Jumalan valtakuntaan mitään asiaa. Nyt Jeesus käänsi kaiken päälaelleen: ”Monet viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi”. Olihan tuollaisesta julistajasta päästävä, jos mieli säilyttää ihmisten kunnioitus ja arvovalta.
Myös Galilean ruhtinas Herodes Antipas oli fariseuksille saastainen pakana. Silti hän oli tarpeen tullen myös sopiva liittolainen. Jeesus arvasi, mistä fariseukset olivat terveisensä saaneet. Siksi hän sanoi: ”Menkää ja kertokaa sille ketulle takaisin minun terveiseni.” Meille suomalaisille kettu on oveluuden ja neuvokkuuden kunniakas vertauskuva. Juutalaisille kettu merkitsi pikemmin halveksittavaa saaliin kärkkyjää, joka kuitenkin heti arkana pakenee mahtavampien tieltä.
Jeesus tiesi, ettei Herodes Antipaasta ollut hänelle todellista vaaraa. Varsinaiset vihollisvoimat odottivat häntä vasta Jerusalemissa. Siellä odotti kuolema. Sitä kohti hän tiesi kulkevansa. Siellä hänen tehtävänsä oli määrä täyttyä. Nyt oli vielä aikaa palvella kärsiviä, julistaa Jumalan valtakuntaa ja kutsua siihen kaikkia osattomia ja syrjään sysättyjä.
Jerusalem on se paikka, sanoi Jeesus, jossa Jumalan sanantuojat surmataan. Siellä tiivistyy ihmisen uskonnollinen kiihko. Siellä kärjistyy moraalinen halveksinta, pyhä viha ja niistä nouseva väkivalta. Syntiinlankeemuksesta saakka ihminen on sälyttänyt toisten harteille sen pahan, jota hän ei siedä itsessään nähdä. Se on olut helpointa sälyttää niiden päälle, jotka ovat vieraita ja erilaisia. Kainin ja Abelin päivistä lähtien näin syntyneet viholliskuvat ovat tuottaneet väkivaltaa. Edelleen Jumala kysyy niistä, joita me tuomitsemme, torjumme ja loukkaamme ja lyömme: ”Missä on veljesi, sisaresi?
Vanhan testamentin profeetat olivat kerta toisensa jälkeen varoittaneet kansaansa ja sen johtajia. He olivat paljastaneet heidän sydäntensä kovuuden yhteisönsä heikkoja ja samalla yhteisön ulkopuolisia, muukalaisia kohtaan. He olivat paljastaneet syntejä, joita nuo hurskaat ja itseensä tyytyväiset olivat kätkeneet omissa kaapeissaan. Monet näistä profeetoista olivat saaneet maksaa totuuden puhumisestaan hengellään.
Samaa kohtaloa kohti Jeesus tiesi olevansa matkalla. Mutta hän tiesi, ettei hän ei ole profeetta profeettojen joukossa. Johannes Kastaja oli ollut viimeinen profeetta, joka jäänyt odottamaan, kääntyykö kansa, täyttääkö se lain, vai onko sen edessä ennustettu tuho.
Jeesus ei jäänyt odottamaan. Mutta hän ei tullut myöskään panemaan tuomiota toimeen. Hän tuli itse täyttämään lain. Hän tuli täyttämään sen, mihin kukaan sitten syntiinlankeemuksen ei ollut pystynyt eikä pysty. Hän oli kaikessa kuuliainen Isälleen, aina kuolemaan asti. Hän on ainoa, jota kuoli ilman syytä ja synnin taakkaa. Hän on Jumalan täydellinen ja kertakaikkinen sovitusuhri.
Paavali ilmaisee tämän asian päivän lukukappaleessa: ”Ristillä kuollessaan Kristus omassa ruumiissaan sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille ja teki näin lopun vihollisuudesta.” Kuolemallaan ja ylösnousemisellaan Jumala tehnyt tyhjäksi perusteet siihen vihollisuuteen, joka on saanut ihmiset syyttämään, tuomitsemaan ja lyömään toisiaan. Hän on tehnyt tyhjäksi halveksunnan ja kateuden aiheet vanhan liito kansan ja muiden kansojen väliltä. Kun synti on Kristuksessa sovitettu ja laki täytetty, Kristuksessa olemme yhtä. Hänessä olemme kaikki samanlaisia armahdettuja syntisiä. Sovitusuhreja ei tarvita. Armo ei maksa.
Kiitosuhreista apostolit sen sijaan puhuvat. Armahdetun kiitos on Kristuksen seuraaminen, itsensä antaminen hänen käyttöönsä, ihmisten palveleminen, Kristuksen omien keskinäinen rakkaus, jokaisen ihmisen kunnioittaminen Jumalan kuvana ja hänen rakkautensa kohteena.
Evenkeliumimme lopuksi Jeesus lausuu: ”Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan, mutta te ette ole tahtoneet”. Näin Jeesus sanoo omasta kansastaan ja erityisesti Jerusalemista. Te ette ole hyväksyneet yhteyteenne niitä, jotka ovat minulle rakkaita. Te ette ole suoneet heille sijaa siipieni suojassa.
Kuva poikasensa siipiensä suojaan kokoavasta kanaemosta on kuva, jonka Kristus itse on lausunut kirkostaan. Näin kristityt ovat tuon kuvan ymmärtäneet. Siksi mekin veisaamme Jeesuksen kanaemo-vertaukseen liittyen: ”Mua siipeis suojaan kätke, oi Jeesus Herrani, suojassas suo mun olla, jos kuinka kävisi.” Tämän tutun virren äärellä kannattaa pysähtyä miettimään: Suonko kaikille muillekin etsiville tilaa tässä samassa Kristuksen suojassa? Vai riippuuko se siitä, mitä lähimmäiselleni elämässä on käynyt ja käy? Enhän vain ole niitä, jotka ”eivät ole tahtoneet”? Siis niitä, jotka vetävät ihmisten välille omia ahtaita rajojaan? Niitä, jotka ajavat turvaa etsivän pois siitä suojasta, jonka Kristus on kaikille syntisille valmistanut?
Tekstimme lopussa Jeesus ennustaa Jerusalemin temppelin tuhon. Se tapahtuikin 40 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen. Jo Jeesuksen kuollessa temppelin esirippu oli revennyt ylhäältä alas. Sovitusuhrien sanottiin menettäneen voimansa. Temppeli oli merkinnyt juutalaisille Jumalan asuinsijaa. Siellä hänet kohdattiin. Sinne hänelle oli tuotu sovitus- ja kiitosuhrit. Siellä hän oli liiton kansan keskellä.
Kaikille kansoille kuuluu nyt Kristuksen viesti: ”Olen tässä. Tässä teitä lähellä, keskellänne, sydämissänne.” Me olemme temppeli ja sisimpämme sen kaikkein pyhin. Sinne Kristus itse pyytää saada astua hallitsijaksi. Heprealaiskirjeen mukaan Kristus on se ylimmäinen pappi, joka on astunut temppelimme kaikkein pyhimpään toimitettuaan ristillä meidänkin puolestamme täyden ja riittävän uhrin. Vain hän voi puhdistaa käyttöönsä sisimpämme ja koko olemuksemme. Kiitosuhri on meidän vastauksemme. Kiitosuhrin kohde on jokaisessa lähimmäisessämme, jokaisessa Kristuksen veljessä ja sisaressa, jokaisessa apua tarvitsevassa ja yhteyttä kaipaavassa ihmisessä. Nyt on aika kiitoksen.