Raamattu on kuin sipuli. Tähän väitteeseen tänään konfirmoitavat nuoret ottivat rippileirin aikana kantaa, ja heidän perusteluidensa joukosta löytyi melkoisia helmiä. Yleisin vastaus toki oli se, että sekä sipuli että Raamattu itkettävät. Tottahan sekin osaltaan on, sillä Raamatun on tarkoituskin herättää lukijassaan jonkinlainen reaktio. Joskus se reaktio voi olla pienen uskon liekin herääminen, joskus lohdutetuksi tuleminen, toisinaan taas itku. Eräs leiriläisistä oivalsi myös, että mitä syvemmälle Raamattuun pureutuu, sitä paremmaksi se muuttuu, ihan niin kuin sipulikin. Nuorten näkökulmasta Raamatun kieli on paikoin vaikeaa, mutta mitä enemmän sitä lukee, sitä tutummaksi ja turvalliseksi se muuttuu. Viimeisenä Raamatun ja sipulin yhtäläisyyksien etsijänä haluan nostaa esille riparilaisen, joka keksi, että Raamattu on kuin sipuli noin niin kuin koostumuksensa puolesta – Vanha testamentti on kuin kuori, joka kätkee sisäänsä Uuden testamentin eli homman ytimen.
Raamatun ytimessä onkin juuri Uuden testamentin evankeliumeista löytyvä kuvaus ihmiseksi tulleesta Jumalan Pojasta, Jeesuksesta. Jeesus rohkaisee puolustamaan ihmisarvoa, oikeudenmukaisuutta ja armoa. Monet meistä ovat kuulleet puhuttavan Jeesuksen vuorisaarnasta, mutta tämän päivän evankeliumissa Jeesus julistaakin sanomaansa kenttäsaarnassaan. Luukas kuvaa, miten ”Jeesus laskeutui vuorelta ja pysähtyi tasaiselle paikalle.” Tuolla tasamaalla, kentällä, Jeesus opetti suurta kansanjoukkoa. Ihmisiä oli tullut kaukaakin kuulemaan, mitä Jeesuksella oli sanottavaa.
Jeesuksen sanoma liittyi siihen, miten me kohtaamme toisen ihmisen. Rippileirin aikana opimme, että toinen ihminen on aina lähimmäisemme riippumatta siitä, onko hän perheenjäsen vai täysin tuntematon, naapuri vaiko toisella puolella maailmaa asuva, vierasta kieltä puhuva ja eri uskontoa harjoittava ihminen. Toisen ihmisen kohtaamisessa olennaista on se, miten hänet näemme ja miten häneen suhtaudumme. Vertausten avulla Jeesus kehottaa siihen, ettemme etsisi toisistamme virheitä, vaan pyrkisimme yhteyteen toistemme kanssa.
Rikki repimisen ja toisen ihmisen arvostelun sijaan meidän tulisi olla armahtavaisia niin kuin Jumala itse. Toisessa Mooseksen kirjassa Jumalasta kerrotaan, että hän ”on laupias Jumala, hän antaa anteeksi. Hän on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä ja uskollisuutensa on suuri.” Jumala on hyvä kiittämättömille ja pahoille, ja meidänkin tulisi siihen pyrkiä. Meidät luotiin Jumalan kuvaksi. Se tarkoittaa, että meidät on kutsuttu parhaamme mukaan heijastamaan sitä, millainen Jumala on. Meidät on kutsuttu olemaan armollisia, anteeksiantavia, totuudellisia, oikeudenmukaisia, rakastavia ja pyhiä niin kuin Jumala. Niin kuin Jeesus sanoi, ”Armahtakaa, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.”
Tähän kehotukseen kiteytyy kristittynä elämisen hienous ja samalla vaikeus. Meidän uskomme ydin on rakastavassa Jumalassa, joka rakastaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansakin, jotta meillä olisi mahdollisuus iankaikkiseen elämään. Tuon uskon ytimen eteenpäin välittäminen tuntuu kuitenkin joskus mahdottomalta – miten minä voisin rakastaa vihamiestäni, kun hänkään ei rakasta minua, ei edes siedä? Toisten virheisiin on vastustamattoman helppoa takertua ja alkaa arvostella, mutta omat virheet on sen sijaan mukava ohittaa kaikessa hiljaisuudessa. Ei ihmekään, että nuoren ja aikuisenkin on niin vaikea olla varma itsestään. Satuttavat sanat ja merkitsevät katseet luovat epävarmuutta, josta on vaikeaa päästä eroon. Kehottaessaan armollisuuteen Jeesus ei vain muistuttanut hyvistä käytöstavoista, vaan kertoi siitä, mistä rakkaudessa on kysymys.
Jeesus ei vain opettanut, hän myös eli niin kuin opetti. Hän ei arastellut kutsua seuraajikseen monenkirjavaa väkeä – Galilean järven kalastajia, huijaamiseen taipuvaisia tullimiehiä ja huonomaineisia naisia. Kukaan heistä ei ollut erityisen menestynyt eikä varsinkaan synnitön. Tullessaan Jeesuksen kutsumaksi apostoli Pietari totesi itsekin: ”Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.” Mutta Jeesus ei mennyt. Sen sijaan hän sanoi: ”Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja.”
”Älä pelkää” onkin se sanapari, jonka haluaisin niin tänään konfirmoitavien nuorten kuin kaikkien teidän vanhempien, kummien ja muiden heidän läheistensä muistavan. ”Älä pelkää” toistuu Raamatussa eri muodoissaan yhteensä 365 kertaa, kerran joka ainoaa vuoden päivää kohden. Meillä ei ole mitään syytä pelätä, vaikka tekisimme minkälaisia virheitä. Armahtavaisuus on jotain, mihin me ihmiset vasta pyrimme, mutta se on myös jotain, mitä Jumalalla on rajattomasti.
Tänään konfirmoitavat nuoret osaavat ulkoa raamatunkohdan, joka tunnetaan nimellä ’pienoisevankeliumi’. Siinä sanotaan näin: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.” Kristinuskossa on kyse nimenomaan siitä, että Jumalalle kelpaamme juuri tällaisina kuin olemme. Meiltä ei vaadita hyviä tekoja tai suuria uhrauksia, sillä Jeesus on kuollut ristillä meidän kaikkien, ihan jokaisen, puolesta. Hänen sovitustyötään ei peruuta mikään, vaan armo riittää. Tällaiseen uskoon nämä nuoret tänään tunnustautuvat, uskoon, joka heidän puolestaan tunnustettiin vuosia sitten kasteessa. Ensimmäisen kerran he osallistuvat itsenäisesti ehtoolliselle, jossa armahduksesta tulee ihan käsin kosketeltavaa tässä ja nyt. Tänään nuoret saavat turvautua Jumalaan, joka on meistä jokaisen nimeltä kutsunut