Kolmessa tänään kuulemassamme Raamatun tekstissä nousee esiin kysymykset: Mikä on seurakunnan elämässä sopivaa? Mikä on aitoa ja oikeaa Jumalan työtä ja mihin pitäisi asettaa rajat? Tuttu kysymys ja asetelma tämänkin päivän kirkossa, eikö vain?
Vanhan Testamentin tekstissä muuan vilpitön palvelija tulee tohkeissaan Mooseksen puheille. ”Tuolla leirissä vouhkaa nyt kaksi täysin hurahtanutta miestä. He puhuvat hurmoksissa aivan outoja asioita. Tule äkkiä tekemään siitä loppu!” ”Äläpä nyt hosu! Suotta kiivailet”, vastaa jo vanhaksi käynyt Herran palvelija. ”Jumalan Hengen tuulet eivät ole tälle kansalle pahasta.”
Sitten tullaan Jeesuksen aikaan. Nuori, innokas Johannes juoksee yhtä tohkeissaan Mestarinsa puheille. ”Tuollä on mies, joka ei kuulu meidän porukkaamme. Kuitenkin hän toimii sinun nimissäsi. Yritimme kaikin tavoin estää häntä, mutta hän vain jatkaa.” ”Älkää ihmeessä estäkö häntä”, vastaa Jeesuskin. ”Kyllä minun nimissäni saa hyvää tehdä. Samalla puolella me olemme.”
Tullaan apostolien aikaan. Paavali saa huomata, miten Jumalan suunnitelmat ovat ihmeellisiä. Vastoinkäymiset ja tappiot osoittautuvat kerta toisensa jälkeen siunaukseksi evankeliumin eteenpäin viemiselle. Paavali panee myös merkille, etteivät kaikkien Kristusta palvelevien motiivit ole aivan puhtaat ja vilpittömät. Liikkeellä on niitäkin, joiden pontimena on kateus ja vallankipeys, tarve olla tärkeä ja korvaamaton. Se synnyttää riitaa ja vastakkainasettelua. ”Mitäpä siitä”, toteaa vankeudessa istuva apostoli. Pääasia, että Kristus vie sanomaansa eteenpäin, jopa tuollaisten reppanoiden kautta.
Kautta vanhan liiton ja kirkon historian on ihmisissä aika ajoin syntynyt into rajoittaa ja estää sitä, mikä on tuntunut oudolta ja vieraalta. Kautta aikain on herännyt kiivaus vetää rajaa meikäläisten ja muiden välille. Ihmisissä on elänyt tarve kiirehtiä estämään toisten työtä ja kieltäytyä yhteistyöstä, vaikka saman lähettäjän asialla on liikuttukin. Joskus on herännyt jopa kiivaus ryhtyä puhdistuksiin Jumalan kansan joukossa, into mitätöidä toisten usko ja oikeus kristityn nimeen.
Joskus tuo kiivailu ja into on noussut nuoruuden innosta ja ehdottomuudesta. Joskus sen takana on vanhuuden tarve suojella tuttua ja koeteltua kaikelta uudelta ja vieraalta. Yhtä kaikki, Jumalan valtakunnan työlle moinen kiivailu ei ole ollut siunaukseksi. Se on hajottanut voimia, hajottanut Kristuksen kirkkoa. Riitaisa ja toisiaan kyräilevä joukko ei voi olla innostava ja kutsuva yhteisö. Siitä on tullut torjuva ja luotaan työntävä. Moinen kiivailu on tehnyt kirkosta pahimmillaan joukon omaan kuoreensa käpertyneitä perinneliikkeitä, joiden ainoana kutsumuksena on pienenevän ja maailmasta eristäytyneen joukon saattohoito.
Kun me ihmiset alamme vetää Jumalan valtakunnan ja hänen työnsä rajoja, ryhdymme vetämään Jumalan puolesta hänen valtansa ja mahdollisuuksiensa rajoja. Ei meidän tarvitse tehdä sitä Jumalan puolesta. Hän toimii, missä, milloin ja miten tahtoo. ”Pääasia, että Kristusta julistetaan.” Meidän on kyllä tärkeää tutkia itse omia motiivejamme Kristuksen palvelijoina. Meidän on tärkeää oppia tuntemaan yhä syvemmin Mestariamme, jotta voisimme häntä palvella uskollisesti, rohkeasti ja hänen kansansa yhteyttä vaalien.
Tässä messussa saamme siunata kaksi työntekijää työaloille, joilla joudumme tai pikemmin saamme olla kaikkein eniten kohdata sitä, mikä on uutta ja vierasta. Lähetystyö ja kansainvälinen diakonia ovat kokonaan toisenlaisen kulttuurin ja maiseman kohtaamista, rakkauden palvelua ja evankeliumin julistamista siellä yhteistyössä paikallisten kirkkojen ja muiden yhteistyökumppaneiden kanssa. Kansainvälinen työ on yhä enemmän myös muiden kulttuurien kohtaamista täällä omassa kaupungissamme ja oman seurakuntamme keskellä. Muualta tulleet kristityt tuovat tapoja, jotka saattavat olla meille uusia, mutta joista meillä voi myös olla paljon opittavaa. Nekin, jotka eivät ole kristittyjä, haastavat meitä uuden oppimiseen, myös sen oppimiseen, mikä uskossamme on oleellista ja mihin rakkaus meitä kutsuu. Uuden kohtaaminen ei siis ole meille uhka vaan siunaus. Nuoret kohtaavat ympäröivän maailman rohkeammin kuin me vanhemmat omassa nuoruudessamme. Koko maailma on lähempänä, osana jokapäiväistä elämäämme. Nuoruuteen itsessään kuuluu utelias etsiminen, rajojen koetteleminen, ja joskus hyvinkin ehdottomien rajojen asettaminen. Tämä antaa haastetta ja mahdollisuuksia nuorisotyöhömme.
Meidät kaikki lähetetään jokaisen messun lopuksi palvelemaan Kristusta oman elämämme arjessa: ”Lähtekää rauhassa!” Se tarkoittaa rohkeaa luottamista Jumalan mahdollisuuksiin ja viisaaseen johdatukseen. Se tarkoittaa, ettei tarvitse kiihkoilla eikä hätäillä, ei tarvitse vetää jyrkkiä raja-aitoja eikä suostua niihin. Me kaikki olemme vielä keskeneräisiä ja kukin tavallamme säröillä, mutta Kristus tekee meissäkin työtään. Hän kulkee aina edellämme sinnekin, missä maisema on uusi ja outo. Tätä Herraa saamme palvella vapaina ja iloiten.