Kristillisen kirkon varhaisilta vuosisadoilta lähtien 5. sunnuntai pääsiäisestä on erityinen rukoussunnuntai, sunnuntai, joka teksteissään kehottaa ja opastaa meitä rukoilemaan. Tällä on oma historiansa: Pakanallisessa Roomassa on tapana keväisin vaeltaa suurina kulkueina peltojen keskelle ja uhrata siellä jumalille hyvää satoa rukoillen. Samanlaisia uhrimenoja pellon jumalille oli muinaisilla suomalaisillakin. 300-luvulla pakanalliset kulkueet alkoivat Roomassa väistyä kristillisen touon siunaamisen tieltä. Samalla tuli tavaksi, että helatorstaita edellisenä sunnuntaina jumalanpalveluksissa keskityttiin Raamatun opetuksiin rukouksesta ja kehotettiin seurakuntaa käyttämään tätä Jumalan lasten oikeutta ahkerasti hyväksi.
Tämä rukoussunnuntai historia herättää meissä kysymyksen: Mitä eroa on pakanallisessa ja kristillisessä rukouksessa, kun se niin usein liittyy samoihin tilanteisiin ja sillä on joskus hyvinkin samankaltaisia muotoja. Rukoushan kuuluu oleellisena osana kaikkiin uskontoihin. Sehän hallitsee kaikkea ihmisen uskonnollista käyttäytymistä. Tietenkin ero on siinä, kenen puoleen rukouksessa käännytään, elävän Jumalan puoleen, vai pakanallisten jumalien puoleen. Mutta poikkeaako Raamatun opetus rukouksesta jollakin muulla tavoin oleellisesti siitä, miten pakanat rukoilevat?
Opettaessaan kuulijoitaan rukoilemaan Jeesus varoitti tekemästä niin kuin pakanat tekevät. Rukoillessaan he huolehtivat omista ajallisista tarpeistaan ja he luulevat, että heitä kuullaan heidän monisanaisuutensa tähden. Mistä nämä Herramme varoitukset kertovat? Ne kertovat siitä, että pakanoille ominainen käsitys rukouksesta on jotakin syvästi inhimillistä, ihmisille yhteistä. Siksi myös juutalaiset, ja miksemme siis myös me kristityt, olemme niin taipuvaisia tuohon samaan ajatteluun. Ja siksi Jeesus avaa opetuksissaan syvempiä uskon näkö-aloja, syvempiä näköaloja rukouksen maailmaan.
Mikä on sitten tuo syvästi inhimillinen käsitys rukouksesta, jonka voi tunnistaa pakanoidenkin rukouksesta? On inhimillistä ajatella, että rukous on ihmisen keino – monesti viimeinen keino – saavuttaa se, mitä hän itse tahtoo. Siksi rukoilija lähestyy häntä, jolla hän arvelee olevan kiinnostusta ja valtaa täyttää hänen toiveensa. Hädässä oleva ihminen saattaa epätoivossaan juosta autta-jan luota toisen luo. Rukouksessaankin hän lähestyy jumalaansa niin kuin lähestytään ihmistä, jonka käsissä päätösvalta on. Rukoilija perustelee pyyn-tönsä kaikin tavoin, vetoaa hänen sääliinsä ja oikeudentajuunsa. On osattava esittää asiansa oikeilla sanoilla ja oikein muodoin. Asiaan kuuluu, että rukoilija alkaa käydä kauppaa jumalansa kanssa lupauksin ja lahjoin. Tai hän menee niiden luo, joilla hän arvelee olevan hallussaan salaiset keinot vaikuttaa juma-lansa päätöksiin. Hän pyytää heitä rukoilemaan puolestaan tai hän seuraa rukouksissaan heidän neuvojaan. Kaikki tämä on eri uskonnoista tuttua. Mutta eikö totta, tunnistamme usein tässä kaikessa myös jotain itsestämme ja toisistamme. ”Älkää tehkö niin kuin pakanat tekevät.”
Mikä sitten on Raamatun erityinen näkökulma rukoukseen. Miten siinä Jumala itse opettaa meitä rukoilemaan. Raamattuhan on oikeastaan alusta loppuun asti Rukouksen oppikirja. Raamatun mukaan rukous ja usko kuuluvat yhteen. Eikä tässä ole kysymys vain uskosta siihen, että rukous on toimiva keino saada tahtonsa läpi. Usko, jota Raamattu alusta loppuun saakka opettaa, on luotta-musta siihen, että koko elämämme on joka päivä Jumalan käsissä. Hän on luonut kaiken. Hän on antanut elämän jokaiselle ja pitää elämäämme yllä. Hän on Jumala, jolta saamme kaiken hyvän eikä mitään tapahdu hänen sallimattaan.
Ei kaikkitietävä Jumala tarvitse selityksiämme, ei neuvojamme asian oikeasta ratkaisemisesta, ei hän kaipaa mielistelyjämme ja lahjojamme, ei hyviä lu-pauksiamme, ei oikeita sanoja tai tiettyä tapaa rukoilla. Mitä hän sitten haluaa? Hän haluaa olla meidän Jumalamme, pelastajamme, puolustajamme, armahtajamme. Hän haluaa, että me turvaudumme häneen kaikessa. Hän haluaa, että jätämme taakkamme ja huolemme hänelle ja suostumme hänen johdatukseensa ja kaikkeen siihen, mitä hän meille lupaa ja antaa. Hän haluaa sitä, koska hän tietää meidän olevan muuten hukassa eikä hän halua yhdenkään tuhoutuvan.
Rukous on yksinkertaisesti Jumalaan turvautumista. Tällä turvautumisella on monta muotoa ja tasoa. Raamatun mukaanhan ihminen on itsekin temppeli, siis rukoushuone. Siksi rukous on kuulunut aina hänen perusolemukseensa, vaikka Jumala itse ja siten myös aidoin rukous on häneltä niin usein hukassa.
Temppelimme esipiha, katseille avoin tila, eli ulkoinen olemuksemme rukoilee. Rukous voi olla näkyvää ja kuuluvaa. Kokoonnummehan yhteen rukoilemaan, tulemme alttarin ääreen. Rukoillessamme painamme päämme, ristimme kätemme, kuka mitenkin. Yhteistä on, että ulkoinen olemuksemmekin rukoilee. Ei vain suu, joka ääneen veisaa, laulaa, kiittää ja anoo. Juutalaisten rukouk-sesta vaikkapa itkumuurilla näemme, miten koko ruumis rukoilee. Samasta koko ruumiin osallistumisesta rukoustaisteluun oli kysymys tämän päivän vanhan testamentin tekstissä. Ja kauniilla tavalla siinä näkyi ystävien tuki. He pitivät rukoilija käsiä ylhäällä, kun ne alkoivat väsyä. Myös Jaakobin kirjeestä luettu uuden testamentin lukukappale tuo eteemme rukouksen näkyvät muodot. Sairaanvoitelu, ristinmerkin piirtäminen oliiviöljyllä, ilmaisevat näkyvästi sen, että tämä ihminen on jätetty hänen käsiinsä, jonka oma hän on.
Temppelimme pyhä, tuo ymmärryksemme valaisema, mutta ulkopuolisten katseilta suojattu tila rukoilee. Tämä olemuksemme rukoushuone on sielumme. Jokaisen ihmisen olemuksessa on itsessään kammio, johon hän voi rauhassa vetäytyä rukoilemaan vaikka ihmishälinän keskellä. Tämä äänetön rukous voi olla sydämensä vuodattamista Jumalalle. Se voi olla ahdistuksen, syyllisyyden tai ilon tuomista hänelle, johon me turvaudumme. Se voi olla myös kuuntelua, keskustelua Jumalan kanssa, usein hänen sanaansa tutkien. Temppelinkin pyhä oli kirjoitusten tutkistelun huone. Joskus tämä rukouskammiomme rukous on kamppailua, suorastaan painia Jumalan kanssa. Hän panee meidät ahtaalle ja me hänet. Sitä painia Jaakob kävi kerran unessa Jabbok-virran rannalla.
Samanlaisesta hellittämättömyydestä Jeesus puhuu tämän päivän evankeliumissa. Usko antaa meille luvan kääntyä hellittämättä ja rohkeasti hänen puoleensa, jolle kaikki on mahdollista ja jolta kaikki hyvä tulee. Näin Jeesus suorastaan usuttaa meitä käymään joka päivä Isän kimppuun. Mutta tässäkään painissa Jumala ei päästä meitä helpolla. Joskus on tavattoman vaikea tyytyä hänen tahtoonsa tai käsittää hänen tarkoituksiaan. Jaakobissa näemme uskon, jossa rukoilija ei päästä Jumalastaan irti eikä luovu hänen siunauksestaan silloinkaan, kun ihmisen omat pyrkimykset kokevat haavoit-tavan tappion.
Mutta vielä yksi olemuksemme rukoushuone on mainitsematta. Se on kaikkein pyhin, Jumalan asuinsija. Raamatun kielellä tämä rukoushuone on ihmisessä hänen sydämensä, henkensä, meidän sisimpämme. Se on rukoushuone tajuntamme takana. Siellä rukous on paitsi äänetöntä, myös sanatonta. Siellä rukousta on saattanut edeltää levottomuus ja ikävä, josta emme aina itsekään ole saaneet selvää. Ja kun sen tilalle astuu rauha ja lepo, luottamus, ilo ja vapaus, on sydämen rukous yksinkertaisesti olemista Jumalan kanssa. Se on ru-kousta, joka syntyy Jumalan läsnäolosta, juhlaa, jonka hän on valmistanut.
Tämä juhla heijastuu temppelimme kaikkiin muihin rukoushuoneisiin, koko olemukseen. Samalla keskustelusta Jumalan kanssa tulee yhä tärkeämpää, yhä rakkaampaa. Rukouksesta muiden puolesta ja muiden kanssa tulee yhä merkittävämpää. Jumala itse elvyttää rukouksen elämään uudella tavalla.
Mikä siis lopulta on oleellista Raamatun opetuksessa rukouksesta? Mikä erottaa sen pakanallisesta tai sanokaamme inhimillisestä rukouksesta. Rukous ei ole ihmisen väline, jossa hän toimii saadakseen sen mitä haluaa. Se on Jumalan lahja, jossa hän toimii antaakseen ihmiselle sen, mitä tämä tarvitsee.