6. sunnuntai pääsiäisestä, Joh. 15:26-16:4, Martti Vaahtoranta

1.
Kristuksen kirkko on aina vakavana ja kiitollisena muistanut ensimmäisten vuosisatojen marttyyreja. He olivat alkukirkon ajan todistajia, jotka eivät suostuneet luopumaan uskostaan edes äärimmäisen uhan edessä. He mieluummin kuolivat leijonien hampaissa kuin kumarsivat keisaria jumalanaan.
On sanottu, että ”marttyyrien veri on Kirkon siemen”. Heidän kuolemansa oli väkevä todistus iankaikkisen elämän varmasta toivosta. Se saarnasi ehkä vielä voimallisemmin kuin moni puhe tai myöskään heidän elämänsä. Kristuksesta Pyhän Hengen valona heijastuvan rakkauden ohella siinä oli varmasti samoja säröjä ja kolhuja ja kaatumisen merkkejä kuin meidänkin elämässämme.
Näitä marttyyreja me muistelemme, mutta heidän puolestaan meidän ei tarvitse enää rukoilla. He ovat jo perillä. Ehkä he rukoilevat nyt meidän puolestamme.
Marttyyrien aika ei silti ole ohi. Muistammeko oman aikamme veritodistajia? Rukoilemmeko heidän puolestaan?
Kristityt ovat ilmeisesti meidän nykyisen maailmamme vainotuin yksittäinen ihmisryhmä. Niin kuin Kirkko on kahdentuhannen vuoden aikana levinnyt kaikkeen maailmaan ja kristittyjen määrä moninkertaistunut antiikin Rooman ajoista, niin ovat laajentuneet myös Kristuksen tunnustajien vainot. Koskaan ennen ei kristittyjä ole surmattu uskonsa tähden niin paljon kuin meidän päivinämme. Niin olen kuullut sanottavan, ja pelkään, että se on totta.
2.
Meidän oma tilanteemme on onneksi toinen, ainakin vielä. Emme me suomalaiset ole kristittyinä olleet mikään vainottu vähemmistö. Päinvastoin. Vuosisatojen aikana olemme tottuneet siihen, että ”kaikki suomalaiset ovat kristittyjä” tai että suorastaan ”kaikkien suomalaisten on oltava kristitttyjä”.
Vasta vähitellen olemme havahtumassa tilanteen muuttumiseen myös omassa maassamme. Tosin jo kauan kansamme enemmistön kristillisyys on ollut lähinnä nimellistä. On kuuluttu kirkkoon, mutta kirkossa ei ole käyty, paitsi suurimpina juhlina ja elämän tärkeissä käännekohdissa. Jumala suokoon, että salassa olisi silti ollut sellaista kristillisyyttä, jonka Jumala on nähnyt, vaikka se on ollut meiltä ihmisiltä piilossa!
Nyt Suomessa ei kuitenkaan enää lapsia itsestään selvästi kasteta. Enää ei aina edes tavan vuoksi kuuluta kirkkoon. Ja ne meistä, jotka tunnustavat avoimesti uskoaan ja kokoontuvat messuun, saavat kokea nahoissaan olevansa outoja ja muukalaisia omassa maassaan.
Niin käy varsinkin silloin, kun eletään niin kuin me Pyhän Marian seurakunnnassa eli kokoonnutaan jossakin muualla kuin siellä, missä valtakirkko veroja kooten maksaa pappien palkan ja kustantaa tilat. Jos meitä ei nyt suorastaan sentään vainota, syrjien ja pilkaten meihin silti joskus suhtaudutaan, tai ainakin kummeksuen. Onpa oikeuslaitoskin tullut muutamalle veljelle ja sisarelle sisäpuolelta tutuksi uskonasioiden tähden, eikä niissä jutuissa ole käynyt hyvin.
3.
Mutta jos myös meille käy niin, meille ei silti tapahdu mitään uutta eikä odottamatonta. Vähänpä me vasta olemme vastoinkäymisiä kokeneet. Paljon enemmän ja pahempaa voisi tapahtua. Kuulimmehan Jeesuksen sanat päivän evankeliumissa:
He erottavat teidät synagoogasta; ja tulee aika, jolloin jokainen, joka tappaa teitä, luulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle. Ja sen he tekevät teille, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua.
Jeesus puhuu tässä opetuslapsilleen juuri ennen omaa kärsimystään ja kuolemaansa. Hän viittaa aikaan, joka oli silloin aivan lähellä. Jeesus tarkoittaa sitä kivuliasta repeämää, joka syntyi Vanhassa liitossa pitäytyvien ja Uuden liiton uskovien välille Israelin kansan keskuudessa.
Ei se aina johtanut veritekoihin. Niitäkin silti koettiin. Muistamme varmasti nuoren fariseuksen nimeltään ”Saulus”. Hänen jalkojensa juureen ensimmäisen kristityn marttyyrin, P. Stefanoksen murhan todistajat laskivat vaippansa.
Muistamme, kuinka sama Saulus myöhemmin vainosi verille asti Kristuksen todistajia. Sitten kuitenkin ylösnoussut Kristus ilmestyi yllättäen ja kesken Sauluksen vihantäyteisiä vainomatkoja hänelle ja kysyi, miksi Saulus vainosi Häntä Hänen seuraajissaan. Saulus kyllä kaatui maahan ja menetti tilapäisesti näkönsä Jeesuksen kohdatessaan. Jeesus ei silti tuhonnut Saulusta suunsa henkäyksellä, vaan kutsui hänet, vainoojansa, seuraajakseen ja antoi hänelle suuren tehtävän palveluksessaan.
Sauluksesta tuli Paulus, kuten sanotaan. Kaikki hänen elämässään muuttui tämän kohtaamisen seurauksena. Saulus sai syntinsä anteeksi. Hän syntyi kasteessa uudesti. Hänestä tuli apostoli Paavali, suuri lähetystyöntekijä ja monien seurakuntien isällinen kaitsija.
Lopulta Paavali koki saman kohtalon kuin Stefanos, jonka kuolemaa hän oli nuorena ollut todistamassa. Luotettavan perimätiedon mukaan Paavali surmattiin Roomassa miekan iskulla keisari Neron vainojen aikoihin. Niin hänestä tuli meille P. Paavali, Kristuksen apostoli ja veritodistaja.
4.
Jumalalle kiitos siitä, ettemme itse ole samassa tilanteessa täällä Pyhän Marian seurakunnan messussa. Me olemme koolla kokonaan toisenlaisen tapahtuman todistajina. Kuoleman kauhu on meistä kaukana. Kaikki on täynnä elämää ja iloa.
Tosin täälläkin virtaa veri. Se ei kuitenkaan ole uskonsa tähden kuolevien marttyyrien, vaan Herramme Jeesuksen Kristuksen oma veri. Hänen kyljestään se vuosi, kun Hän kuoli, jottei meidän tarvitsisi ikuisesti kuolla, vaan saisimme elää. Nyt Kristuksen pyhä uhriveri kimmeltää ja sädehtii Uuden liiton maljassa, kun Hän itse ojentaa sen palvelijansa kautta meille yhdessä oman, pyhän uhriruumiinsa kanssa.
Ohi on Pitkänperjantain kauhujen yö. Pääsiäisen aamu karkotti tiehensä pimeyden varjot. Nyt Herramme on noussut taivaaseen. Hän on Isänsä oikealla puolella Hänen kirkkaudessan ja kunniassaan.
Sen tähden Hän on myös ihmisenä osallinen Jumalan kaikkivaltiudesta ja kaikkialla olemisesta, jonka Hän maanpäällisen elämänsä aikana vielä kätki alennuksensa tilaan. Sen tähden Herra Jeesus voi olla omiensa luona kaikkialla siellä, missä ikinä eri paikoissa ja eri puolilla maailmaa nämä kokoontuvatkin yhteen Hänen nimessään. Kirkkauden Herrana Hän voi jakaa alennuksensa tilan ja kärsimyksensä kipujen hedelmät myös meille, kun täällä alhaalla etsimme Hänen kasvojaan ja kaipaamme lääkettä omiin syntihaavoihimme ja rakkautta, joka kantaa meitä myös arjen kilvoituksessa.
5.
Sitä rakkautta Hän meille myös runsaasti antaa. Sillä meitä varten Hänen kyljestään vuosi paitsi verta, myös vettä. Siitä virtasi verta ja vettä Hänen kuollessaan, jotta me saisimme elää.
Niin kuin Kristuksen veri, niin on Kirkon siemen ja kasvun syy myös se vesi, joka vuotaa Kristuksen kyljestä. Vedestä syntyy luonnollista uutta elämää. Vedestä syntyy myös uutta hengellistä elämää – ei pelkästä vedestä, vaan vedestä ja Hengestä Jumalan työnä ja Hänen sanansa voimasta.
Tänään saamme todistaa, kuinka pieni, vastasyntynyt tyttö syntyy kasteen sakramentissa uudestaan. Hän on jo kerran syntynyt luonnollisella tavalla tähän maailmaan. Jumala on suurena luomisen lahjanaan antanut hänet vanhemmilleen.
Ihmisten lapsena hän on kuitenkin kirouksen lapsi. Hän syntyy Kainin merkki otsassaan. Hän syntyy kuollakseen ikuisesti, ellei kukaan auta häntä.
Meistä ihmisistä ei ole pelastamaan häntä kuoleman eikä kadotuksen vallasta. Me voimme ruokkia häntä, me voimme vaatettaa hänet. Me voimme hoivata ja suojella häntä, mutta emme yli kuoleman rajan emmekä viimeisellä tuomiolla.
Jumala sen sijaan voi auttaa ihmisen lasta. Sen Hän myös haluaa tehdä ja todella tekee tänään kasteen sakramentissa. Lapsen otsaan ja rintaan piirretään pyhä ristinmerkki osoitukseksi siitä, että hänenkin puolestaan Jumalan oma Poika on ristillä kuollut ja maksanut hänestä täydet lunnaat. Hänet on ostettu vapaaksi synnin vankilasta! Ja Jumala vastaa kasteessa myös siihen rukoukseen, jossa pyydämme, että Hän vapauttaisi pikkuisen lapsen siitä pahan ja kaikkien pahaa palvelevien henkien vallasta, johon sidottuna hän eläisi ja kuolisi ilman Jumalan pelastavaa apua.
6.
Niin kuin Herra Jeesus ilmestyi kerran Paavalille ja pelasti tämän perkeleen vallasta, niin Herra Jeesus tekee Pyhän Hengen voimalla saman ihmeen pienen lapsen kohdalla. Lapsi itsessään ei sitä vielä edes tiedä, mutta hän ei myöskään vastusta Jumalan armotekoa itseään kohtaan. Hän antaa pelastaa itsensä, kun vanhemmat tuovat hänet Jumalan armolupaukseen luottaen kasteen pelastavan veden ääreen.
Ja lapsen puolesta hänen kumminsa, jotka Kristuksen seurakunnan edustajina ovat hänen tukensa ja apunsa kristityn taipaleella, lupaavat sanoutua irti perkeleestä ja kaikista hänen teoistaan. Sillä tavoin kummit yhdessä vanhempien kanssa palaavat myös itse oman kasteensa hetkeen ja elävät sitä todeksi meidän kaikkien kanssa.
Yhdessä me kaikki myös tunnustamme yhteisen, kristillisen uskomme. Se on se apostolien todistus, johon me yhä yhdymme. Näin toteutuu Jeesuksen sana päivän evankeliumissa Hänen opetuslapsilleen:
Mutta kun Puolustaja tulee, jonka minä lähetän teille Isän tyköä, totuuden Henki, joka lähtee Isän tyköä, niin hän on todistava minusta. Ja te myös todistatte, sillä te olette alusta asti olleet minun kanssani.
Pyhässä Kasteessa toteutuu myös se, minkä P. Johannes kertoo meille kirjeessään:
… sillä kaikki, mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman; ja tämä on se voitto, joka on maailman voittanut, meidän uskomme. Kuka on se, joka voittaa maailman, ellei se, joka uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika? Hän on se, joka on tullut veden ja veren kautta, Jeesus Kristus, ei ainoastaan vedessä, vaan vedessä ja veressä; ja Henki on se, joka todistaa, sillä Henki on totuus. Sillä kolme on, jotka todistavat: Henki ja vesi ja veri, ja ne kolme pitävät yhtä. (1 Joh. 5:4-8)
7.
Yhtäältä meillä on siis apostolien ja silminnäkijöiden todistus, jonka luemme Raamatusta ja kuulemme seurakunnan paimenen suusta, niin kuin pyhät apostolit julistivat sen ensimmäisille kristityille. Toisaalta me koko seurakuntana yhdymme tähän todistukseen apostolista uskoa tunnustaessamme.
Yhtäältä meillä ovat ne näkyvät merkit, joihin Jumala on sitonut pelastavat tekonsa eli alttarin sakramentin leipä ja viini ja nyt erityiseti pyhän kasteen kirkas vesi. Toisaalta nämä merkit ovat sanan voimasta enemmän kuin pelkkiä merkkejä. Leipä ja viini ovat Kristuksen tosi ruumis ja veri, ja vedessä on Pyhä Henki, joka sen välityksellä toimii ja pelastaa kadotetun.
”Sillä kolme on, jotka todistavat: Henki ja vesi ja veri, ja ne kolme pitävät yhtä.” Niin varma on se pelastus, joka tänään pyhässä kasteessa tarjotaan pienelle lupauksen lapselle. Niin varma ja tosi se on myös meille, jotka on jo kauan sitten kastettu.
8.
Nyt meiltä kysytään vain: ”Elätkö myös kasteesi mukaisesti? Kilvoitteletko Jumalan sanan valossa oman sisimpäsi pimeitä nurkkia ja synnin kiusauksia vastaan? Etsitkö lankeemuksiisi apua rukouksesta, ripin lahjasta ja evankeliumin saarnasta? Tuletko syntisenä, avun ja voiman tarpeessa pyhälle ehtoolliselle? Oletko elävä jäsen Jumalan seurakunnassa, Kristuksen hengellisessä ruumiissa? Haluatko tästä lähin elää kasteesi arvon ja Jumalan tahdon mukaisesti? Oletko vihan vai rakkauden, ahneuden vai anteliaisuuden, kateuden vai myötämielisyyden lapsi?”
Sillä se marttyyrien kuolema, josta alussa puhutiin, on kuin onkin läsnä myös tässä iloisessa juhlassa, jossa Jumala Kristuksen kautta ja Pyhän Hengen voimassa kukistaa synnin ja kuoleman vallan pienen vastasyntyneen elämässä. Kaste ei ole vain uuden elämän syntymistä, vaan aina myös vanhan elämän, meissä asuvan vanhan ihmisen ja Jumalaa vastaan kapinoitsevan Kainin perillisen kuolemista. Näin kirjoittaa P.Paavali Roomalaiskirjeessään:
Me, jotka olemme kuolleet pois synnistä, kuinka me vielä eläisimme siinä? Vai ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut? Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman. (Room. 6:4)
9.
Tämän tiesi ja oli kokenut elämässään todeksi P. Paavali. Hänen uusi elämänsä kasteen liitossa ja Jumalan armon osallisuudessa johti hänet Kristuksen todistajana kovaan työhön ja vaivannäköön. Siinä oli mukana sekä vanhan, itsekkään, rakkaudettoman ja omahyväisen ihmisen alituista kuolemista että paljon iloa Jumalan lapsen uudesta elämästä myös ulkoisten vaikeuksien, väsymyksen ja sairauden keskellä toisten Jumalan lasten parissa. Lopulta P. Paavali kuitenkin uhrattiin kiitosuhrina Jumalalle, kun hänen verensä vuosi ja alituinen taistelu vanhan ja uuden ihmisen välillä päättyi siihen, mikä kasteessa jo alkoi: vanha elämä kuoli kokonaan ja lopullisesti, mutta uusi ei lopu koskaan.
Tapahtukoon niin lopulta myöst kastettavan lapsen ja meidän kaikkien kohdalla! Johdattakoon Hän meitä, ei ehkä kuolemaan marttyyreina, mutta elämään Herralle ja lähimmäisillemme ja taistelemaan hyvän uskon kilvoituksen rakkaudessa ja kuuliaisuudessa ja lopulta voittamaan ja pääsemään perille. Amen.