(Saarna-ajatuksia:)
Metsämaa ei ole suuri alueeltaan, ei väkiluvultaan. Mutta kuinka suuren uhrin metsämaalaiset kodit ovatkaan antaneet Suomea puolustaessa. Sankarihautaus-maalla on 47 hautakiveä, pienen pitäjän väestössä tämä oli tavattoman paljon. Kovilla paikoilla ovat nuoret miehet olleet. Vanhin heistä oli 42 vuotias, nuorimmat olivat 19 vuotiaita – heitä muutama. Keski-ikä noin 26, 5 vuotta.
Oi, nuoren aikuisen askelissa he kaikki vielä. Yhteensä sodissa kuoli 93 000 nuorta miestä – mukana naisiakin.
Vielä on heitä, jotka eivät muista isäänsä. Isä ei tullut koskaan kotiin.
Vielä on heitä, aseveljiä – joiden viereltä koulukaveri, ystävä, veli, sukulainen kuoli.
Vielä on heitä, leskiä, jotka niin hetken aikaa saivat pitää puolison.
Vielä on heitä – ja heitä on paljon – jotka kaipaavat rakkaitaan.
Mistä se johtuu, kun vanhemmat haluavat puhua nuoremmille polville suvun vaiheista, maamme historiasta – niin kummasti menee ohi. Ja sitten kun itseä kiinnostaa, niin ei ole enää kertojaa.
Onko teille käynyt näin?
Maailmankaikkeuden miljoonien vuosien matkassa Suomi on nuori, vasta sataa lähentelee. Mutta tiedämme kuitenkin aika paljon Suomesta jo tuhannenkin vuoden matkalta. Monenmoista mahtuu maamme historiaan.
Maailmanhistorian stalinit ja mussolinit, hitlerit ovat vaikuttaneet – ja niin ne tekevä tänäänkin – mitä nimiä heistä käytämmekin.
Sota tuli – Suomi joutui sotaan – ja senkin syttymisestä meitä syytettiin vuosikymmeniä. Pienessä kansassa purkautui vahva sitoutuminen, yhteen hiileen puhaltaminen. Siinä niin lapsi kuin vanhus oli tarpeellinen. Jokaisen käsiä, jokaisen voimavaroja tarvittiin.
Kutsumustietoisuudesta voimme puhua. Kaikkien kohdalla. Se oli vahvaa. Se vei, tietämättä mitkä vaarat olivat lähellä. Kutsumustietoisuus tarkoitti, että siinä ei eletä itselle, eikä kuolla itselle. Niin voimme sanoa eritoten heistä, jotka ovat sankarihautausmaalla. He eivät eläneet itselleen, he eivät kuolleet itselleen. Vaan meille kaikille, maamme vapaudelle.
Jeesuskin puhui kutsumustietoisuudesta. Hän itse oli kutsumustietoinen, tiesi oman tehtävänsä, oli kuuliainen, kuuliainen aina ristinkuolemaan asti.
Yksi tärkeimmistä kutsumuksista on kristityn kutsumus. Ei Raamatussa niin hienosti puhuta. Raamattu puhuu opetuslapseudesta. Jo kasteessa meidät on otettu Jeesuksen opetuslapsiksi, oman ikämme verran on jo tätä matkaa tehty.
Kristillisen kirkon tie ei ole koskaan ollut suurta voittokulkua. Maailmassa jyllää vielä paha, ei vain kaukana vaan ihan lähellä, oman sydämen ja mielen taistelukentällä.
Siksi Jeesus ei jättänyt meitä yksin. Hän kertoi ennen omaa kuolemaansa, että häneen uskovilla ei ole helppoa, mutta hän lähettää puolustajan, Pyhän Hengen.
Jeesus sanoi: ”Olen puhunut tämän teille, ettei uskonne koetuksissa sortuisi”.
Ja näitä koetuksia meillä kaikilla on. Varmasti oma-aiheutettuja, mutta niitä tulee kaikilta tahoilta. EI Jumala helppoa elämää ole luvannutkaan. Mutta Jeesuksen omina olemme Hyvän, voittajan puolella – pahalla ei ole lopullista valtaa enää, sen valta on ristillä voitettu.
Jos suomalaiselta kysyy, rukoileeko hän, niin vastaus taitaa hyvin usein olla: rukoilen, sitten kun on hätä. Se tarkoittanee, että muuten siis pärjää ilman Jumalaa.
Niin me ajattelemme, omaviisaudessa ja omahallinnassa. Mutta emmehän me synny, emme eläkään ilman Jumalaa. Elämä itsessään on jo lahja Jumalalta.
Ja eikö tämäkin elämänmatka olisi hyvä elää lähellä häntä, hänen johdatuksessaan, joka sanoo olevansa tie, totuus ja elämä.
On aika rukoilla, on aika kiittää. On aika välittää.
Ja Jeesus rukoilee puolestamme. Että me yhtä olisimme. Että me sovussa,
tässä yhdessä maailmassa.