Meille luterilaisille ja muille protestanteille tämä teksti on ollut aina vaikea. Olemme mieluummin lukeneet Raamatustamme niitä kohtia, joissa kerrotaan kuinka Jumala siunasi Aabrahamia ja antoi hänelle paljon karjaa. Kapitalismi talouden korostuksineen on selkeästi protestantismin ja erityisesti kalvinistisen puritanismin tuote. Mutta kyllä Lutheriltakin löytyy lausumia, joissa hän nostaa työnteon varsinaiseksi jumalanpalvelukseksi.
Tämä on niitä Jeesuksen opetuksia, joiden kohdalla elämän ns. realiteetit ajavat niin selkeästi Raamatun Sanan ohi, että se voidaan ohittaa tai selittää jotenkin lievemmäksi. Muita tällaisia kysymyksiä ovat sodan ja rauhan kysymykset, joissa ”Älä tapa” on menettänyt ehdottomuutensa. Sama koskee Jeesuksen antamaa valantekokieltoa.
Jotenkin on helpompi keskittyä sellaisiin kysymyksiin, jotka eivät itselle ole ongelmia – kuten siihen, mitä ja kenen kanssa jotkut toiset puuhailevat lakanoiden välissä tai miten suhtautua alkoholinkäyttöön. Niistä kyllä osataan etsiä kaikki mahdolliset jakeet ja rummuttaa niitä julkisuudessa Jumalan tahtona. Näistä omaisuuteen liittyvistä kysymyksistä sen sijaan mieluusti ollaan hiljaa tai tulkitaan siten, ettei Jeesus oikeasti tarkoittanutkaan sitä.
Rikkautta ei mikään kirkkokunta ole pitänyt sellaisena syntinä, että siitä tulisi taivaspaikkakysymys. Kuitenkin tämä ja useat muut Jeesuksen lausumat osoittavat selvästi, että Jeesus oli vähintäänkin kriittinen rikkauksien suhteen. Tässä hän on samoilla linjoilla Vt:n profeettojen kanssa, jotka lakkaamatta suomivat kansan johtajia nimenomaan omaisuuteen liittyvistä synneistä.
Luterilaisessa kristillisyydessä tämä lause: ”Yksi sinulta puuttuu.” on irrotettu jatkostaan ja liitetty kysymykseen sielun pelastumisesta. Onkin sanottu, että siinä missä protestantit uskovat Jeesukseen, ortodoksit palvovat Jeesusta ja katoliset seuraavat Jeesusta.
Mutta voidaanko tehdä tällaista jyrkkää eroa vai onko kyse samanlaisesta asiasta kuin apostolien Jaakob ja Paavali välillä. Edellinenhän korosti, ettei pelkkä usko pelasta, vaan teot. Paavalille taas usko oli elävää ja toimivaa sisältäen Jaakobin kaipaamat teot.
Olemmeko me luterilaiset rajanneet kristillisyytemme vain Jaakobin usko-käsityksen mukaiseksi totenapitämiseksi vai onko usko meille toimintaa? Päivän teksti asettaa meille kysymyksiä, jotka mieluusti kiusaantuneina sivuuttaisimme.
Meidän tulee muistaa, että Raamattu on kaksiteräinen miekka, joka tunkee luihin ja ytimiin, kuten Paavali sanoo. Ei ole vain niin, että me luemme Raamattua, vaan myös niin, että Raamattu lukee meitä. Ja se kuva, jonka Jumalan sana meistä piirtää ei aina mairittele. Tunnustamme, että olemme syntisiä noin periaatteessa, mutta kun meille osoitetaan konkreettisesti mitä olemme tehneet, niin älähdämme ja etsimme puolusteluita tai Raamatun henkilöiden tavoin kivitämme oman aikamme profeetat.
Mitä tekstimme sitten kertoo:
Eräs mies halusi tietää Jeesukselta, mitä kuului hurskaaseen elämään. Jeesuksen vastattua, että pidä käskyt, mies sanoi tehneensä niin. Tällöin Jeesus kiinnitti huomionsa miehen ja hänen omaisuutensa suhteeseen. Kävi ilmi, ettei mies ollutkaan pitänyt käskyjä. Ensimmäinen käsky oli unohtunut. Mies ei turvannutkaan Jumalaan vaan hänen Jumalansa oli mammona. Elämän turvarakenteet olivat omaisuuden varassa ja usko oli lähinnä jonkinlainen sosiaalisen hyväksytyksitulemisen väline.
Myös meiltä teksti kysyy: Mikä on elämämme kallein asia? Mihin me turvaamme. Sodan jälkeen meillä oli Suomessa unelma: rakennamme maamme vauraaksi ja kerran olemme vielä kuten rikas Ruotsi naapurissa. Sitten saavutimme sen aseman vuonna 1990, jolloin Suomi kuului maailman superrikkaiden kansojen mitalisijoille. Sitä olimme odottaneet ja sitä varten työtä oli tehty vuosikymmeniä.
Mutta entä sitten? Fanfaarit eivät soineetkaan. Kukaan ei kehunut saavutustamme. Olimme yrittäneet niin kovin. Rakentaneet elämämme jatkuvan talouskasvun varaan. Meillä piti olla Sampo, joka takoisi meille vaurautta.
Sitten Sampomme petti. Hyvinvointi ei ollutkaan ehtymätöntä ja nyt pohdimme mikä meni vikaan. Vai pohdimmeko? Ja jos olemme, niin mikä on tulkintamme? Analyysimme menneestä on, että omaisuuden tasajako oli se varsinainen virhe ja siitä tulisi luopua.
Nykyajan mantra tuntuu olevan se, että meillä ei ole varaa nykyisenkaltaiseen hyvinvointivaltioon. Meillä ei ole varaa pitää huolta kaikkein köyhimmistämme ja sairaistamme. Niinpä puramme hyvinvointiamme aloittaen heikoimmista. Samalla nostamme muureja suhteessa maailman köyhimpiin maihin. Vähennämme apuamme sinne emmekä myöskään suostu ottamaan sieltä lähteviä pakolaisia vastaan. Taas helpointa aloittaa köyhimmistä ja kurjimmista.
Olemme aloittaneet uudelleen saman oravanpyörän, joka jo kerran petti meidät. Olemme taas valinneet mammonanpalvonnan ideologian. Vaikka tiedämme ettei raha tuo onnellisuutta niin mieluusti korostamme, että tunne on aika lailla samankaltainen.
Erilaiset terveysraportit sekä työttömien että työssäolevien parissa osoittavat pahoinvoinnin lisääntyvän. Työssäolevat tekevät entistä lujemmin töitä pelätessään työttömyyttä ja uhraavat terveytensä myyttisen kilpailukyvyn alttarille. Työttömät sairastavat, koska elämältä on mennyt turva – se turva, johon meitä opetetaan luottamaan: mammona.
Olen työskennellyt pienessä maalaisseurakunnassa keskellä Savon korpia. Tunsin sieltä useita ihmisiä, jotka elivät luonnon keskellä sopusoinnussa itsensä ja Luojansa kanssa. He kävivät ehkä kerran tai kahdesti kuussa kylän kaupassa hakemassa suolaa ja kahvia. Muun tarvitsemansa he saivat pellosta, järvestä ja metsästä. Eivätkä he kokeneet itseään köyhiksi. Heillä ei vain ollut tarvetta osallistua yhteiskuntamme oravanpyörään ja jos heiltä kysyi asiaa, he kauhistuivat ajatustakin muuttaa taajamaan, kaupungista nyt puhumattakaan.
Itselleni näiden maan hiljaisten elämä on ollut jatkuvaa saarnaa. Hieman samantyylisiä kokemuksia oli itsellänikin ollessani Jyväskylässä NMKY:n sihteerinä. Kesät Heinosniemen kesäkodilla olivat aina taloudellinen yllätys: hyvänen aika näinkö vähällä sitä tuli toimeen. Luonnon keskellä ei ollut suuria tarpeita.
Ehkei tuo Jeesuksen kehotus olekaan kehotus luopumaan vaan löytämään. ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.” kuten Jeesus Vuorisaarnassa sanoo.
Me tulkitsemme Raamattua usein yksilöeettisesti, mutta meidän on muistettava että Raamattu itse puhuu useimmiten yhteisöstä. Herran siunauskin on osoitettu koko kansalle – Jumalan siunaukset eivät ole kenenkään yksityisomaisuutta.
Jos katsomme tätä tekstiämme yhteisöllisyyden valossa, niin me olemme kansakuntana tuo rikas mies. Sekä ulko- että sisäpolitiikkamme tähtää omien tarpeidemme tyydyttämiseen muiden kustannuksella. Sitä kutsutaan reaalipolitiikaksi. Mutta tämänkin kohdalla on muistettava voitetun Napoleonin sanat: ”Aleksanteri Suuri ja minä olemme molemmat valloittaneet puoli maailmaa ja nyt valtakunnistamme ei ole mitään jäljellä. Jeesuksella ei ole ollut asevoimia mutta silti miljoonat kumartuvat tänäänkin Hänen edessään.”
Emme voi kansakuntana ylpeillä sillä, että pidämme yllä elintasoa, joka on saavutettu kolmannen maailman kustannuksella. Meidän vastuumme on tosin välillinen, mutta silti olemme osa rikasta länttä, joka imee kehitysmaista voimavaroja ja ylläpitää siellä korruptoituneita valtarakenteita. Tämä rikas länsi koostuu niistä, jotka ovat perinteisiä kristittyjä maita.
Näissä maissa on kuitenkin kristittyjen osuus jatkuvasti pienenemässä. Jo nyt maailman kristillisin maanosa on Etelä-Amerikka. Valtaosa maailman kristityistä asuu kolmannessa maailmassa. Eli kristinuskon painopiste on jo siirtynyt Euroopasta ja Amerikasta muualle.
Toteutuuko tässä konkreettisesti yhteisötasolla Jeesuksen sanat tekstissämme: ”Kuinka vaikea onkaan niiden, jotka paljon omistavat, päästä Jumalan valtakuntaan.” Käykö meille kuten Ilmestyskirjan seurakunnille, joita nuhdeltiin ensirakkautensa hylkäämisestä? Käykö meille niinkuin Ismaelille ja Eesaulle, jotka Jumala hylkäsi ja valitsi Iisakin ja Jaakobin? Jättääkö Jumala meidät olemaan omia raadolisia itseämme?
Emme voi kuin opetuslasten tavoin ihmetellen kysellä: ”Kuka sitten voi pelastua?” Ja vastaukseksi saamme Jeesuksen arvoitukselliset sanat: ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle kaikki on mahdollista.”
Tuohon Jumalan mahdollisuuteen me luotamme kun nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…