Hiljattain isänsä ja äitinsä menettänyt nuori mies, Anthonius, on tullut tapansa mukaan kotikirkkoonsa ja on nyt syvälle ajatuksiinsa vaipuneena. Eletään noin vuotta 270 Egyptissä, jossa kristillinen kirkko oli kasvanut voimakkaasti. Kuitenkin nuori mies kaipaa sitä intoa ja rohkeutta, jolla apostolit olivat jättäneet kaiken ja lähteneet seuraamaan Jeesusta. Hän havahtuu kuuntelemaan päivän evankeliumia. Se on sama, jonka me juuri kuulimme. Jeesuksen sanat kolahtavat nuoren miehen sisimpään kuin vastaus esitettyyn kysymykseen: ” Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa.”
Nuori mies palaa kotiinsa posket innosta punottaen. Siinä se on! Senpä minä teen. Seuraavalla viikolla hän ryhtyy järjestelemään asioitaan. Hän on perinyt isältään kylän suurimman tilan. Nyt hän jakaa sen kyläläisille. Jokainen perhe saa osansa. Muun omai-suuden hän myy ja saa kokoon sievoisen summan rahaa. Sen hän antaa sen melkein kokonaan köyhille. Osan hän kuitenkin varaa järjestääkseen pikkusiskonsa hoidon ja kasvatuksen.
Jätettyään näin sisarensa luotettujen ihmisten hoivaan Antonius on ulkonaisesti vapaa seuraamaan Jeesusta. Ensin hän elää yksin-kertaista elämää kotikylänsä lähellä auttaen ihmisiä ja kuunnellen tarkkaan vanhoja kilvoittelijoita ja lukien pyhiä kirjoituksia. Sitten hän vetäytyy erämaahan, hylätyn linnan raunioihin. Siellä hän elää täydet 20 vuotta seurustellen vain Kristuksen kanssa, ennen kuin hän suostuu ottamaan ketään ihmistä luokseen. Kun hän jälleen avaa suunsa, ihmiset kohtaavat hänessä ihmeekseen henkisesti tasapainoisen, lempeän, ihmisiä rakastavan, heistä kiinnostuneen ja heille viisaita neuvoja jakavan miehen. Anthonius pysyy erämaassa, mutta vuosikymmenten aikana hänen luonaan käy satoja, ellei tuhansia ihmisiä pyytämässä neuvoja, sielunhoitoa ja esirukousta. 105 vuoden iässä Anthonius pitää ystävilleen jäähyväispuheen, jakaa kaksi viittaansa ja jouhipaitansa, ainoan omaisuutensa ja nukkuu rauhallisesti pois.
Yksi hänen oppilaistaan, Aleksandrian piispa Athanasios kirjoitti hänen elämänkertansa. Tätä ohutta kirjaa on vuosisatojen ajan luettu kaikkialla kristikunnassa. Niin idässä kuin lännessäkin Anthonius ja viime kädessä Jeesuksen sanat rikkaalle nuorukaiselle ovat näin innostaneet tuhansia ja taas tuhansia nuoria miehiä ja naisia jättämään omaisuutensa, vetäytymään erämaahan tai luostariin ja seuraamaan näin Jeesusta.
Tästäkö evankeliumissamme on kysymys? Kun kaikki käskyt on täytetty, Jeesuksella on vielä takataskussa yksi käsky lisää. Jos et ole valmis sitä täyttämään, et voi kuin mennä murheellisena pois, ilman Jeesusta ja ilman toivoa iankaikkisesta elämästä. Niin taisivat Jeesuksen opetuslapsetkin hetken ajatella ja heitä alkoi hirvit-tää. Tällaista ankaruutta he eivät voineet käsittää. He olivat ihmeissään, kun Jeesus huokasi, miten vaikea on rikkaan päästä taivasten valtakuntaan. Eiväthän edes kaikki opetuslapsetkaan mitään tyhjätaskuja olleet muista Jeesuksen seuraajista puhumat-takaan. Vielä käsittämättömämmältä kuulosti Jeesuksen vertaus kamelista ja neulansilmästä. Se ei ole vain vaikeaa vaan silkka mahdottomuus. Onko tässä mitään toivoa?
Samoja kysymyksiä ovat pohtineet ihmiset vuosisatoja myöhemmin. Entäs ne, jotka eivät olleet luopuneet omaisuudestaan ja kai-kesta, mikä sitoi heidät tavalla tai toisella tähän yhteiskuntaan. Miten ne, joilla on koti ja perhe ja vastuu sen toimeentulosta. Keskiajan katolisessa kirkossa opetettiin, että Kristus kutsuu seuraajiaan ikään kuin kahteen eri säätyyn, hengelliseen ja maalliseen. Hengellisen kutsumuksen saaneilta Kristus odottaa naimattomuutta, mitään omistamattomuutta ja ehdotonta hengellistä alamaisuutta. Maalliselle säädylle riittää kymmenen käskyä. Ja lopulta kaikki ovat kuitenkin armon varassa.
Martti Luther oli yksi niistä, jotka olivat seuranneet Anthoniuksen tietä, jättäneet kaiken ja vetäytyneet luostariin naimattomuuteen ja köyhyyteen sitoutuneina. Loppuun saakka hän kunnioitti syvästi Anthoniusta ja monia muita hänen laillaan Kristusta seuranneita kirkon opettajia. Hän ei kuitenkaan voinut hyväksyä oman aikansa ajatusta Jumalan kansan kahdesta säädystä, maallisesta ja sitä pyhemmästä hengellisestä kutsumuksesta. Jokainen elämänosa, jokainen rehellinen työ ja tehtävä oli hänen mielestään hengellinen, Jumalan antama kutsumus, jos näemme se mahdollisuudeksi pal-vella Jumalaa ja lähimmäisiä. Rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen tekee kutsumuksesta hengellisen, ei rikkaus tai köyhyys, ei naimattomuus tai perhe-elämä, ei ruumiillinen tai henkinen työ, ei tehtävän palkka tai palkattomuus.
Anthoniuksenkin kutsumuksessa oli oleellista rakkaus Kristukseen ja rakkaus lähimmäisiin. Ilman näitä kahta omaisuuden luovuttamisella ja myymisellä ei olisi ollut mitään virkaa. ”Vaikka jakelisin kaiken omaisuuteni ja jakelisin ne köyhille, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en minä mitään olisi.” Juuri näinhän apostoli Paavali opettaa.
Tästä juuri Jeesuksen ja rikkaan miehen kohtaamisessa olikin kysymys. Mies kelpaa meille monessa suhteessa esikuvaksi. Nuoruudestaan lähtien hän on pyrkinyt tunnollisesti täyttämään kaikki käskyt. Hän näyttää syvästi kunnioittavan Jeesusta, kun vastoin juutalaista tapaa polvistuu ihmisen edessä ja puhuttelee häntä hyväksi. Miehellä on juutalaiseen tapaan huoli siitä, ovatko käskyt tulleet oikein ja riittävästi täytettyä. Siksi hän odottaa Jeesukselta neuvoa.
Jeesus tietää miehen tunnollisuuden ja luettelee muutaman käskyn. Nämähän sinä tiedät hän sanoo. Ja mies myöntää niitä aina noudattaneensa. Yksi puuttuu. Mikä on se yksi? Se ei ole kaikesta luopuminen. Eihän sellaista käskyä laissa ole. Se yksi on ensimmäinen käsky, kaiken perusta. Mies oli huolissaan itsestään ja teki sen eteen töitä. Hän ei huomannut hätää ympärillään. Mies oli paitsi rikas, myös itsekäs ja itseriittoinen. Hän ei nähnyt eikä tarvinnut muita. Ei nähnyt lähimmäisten hätää eikä tarvinnut Jumalaa. Hän tunsi, että hänellä on antaa Jumalalle kaikkea, mitä tämä häneltä odottaa. Mutta köyhille hänelle ei ollut annettavaa. Eikä hän Ju-malalta mitään kaivannut. Hän ei antanut eikä kaivannut armoa.
Minä olen Herra, sinun Jumalasi, älä pidä muita jumalia. Mitä se on? Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa ja turvautua yksin häneen. Tärkein oli jäänyt toteutumatta. Siksi koko perusta petti. Miehen turva oli maallinen rikkaus ja hengellinen täydellisyys. Siinä hänen jumalansa. Jeesus pani miehen koetteille. Kumman valitset, minut vai omaisuutesi? Se oli Jeesuksen tapa kutsua tätä rikasta ja julkisivultaan moitteetonta miestä? Ei rikkaudessa eikä moitteettomassa julkisivussa sinänsä ollut mitään pahaa. Onnetonta oli se, että niitä mies rakasti enemmän kuin Jumalaa.
Rikkaan ongelma on aina itseriittoisuuden kiusaus. Rikkaan ongelma on rakastuminen rikkauteen. Se on myös kiusaus myös hengellisen yltäkylläisyyden keskellä. Uskosta voi tulla luottamusta omaan uskovaisuuteen. Se on jotakin muuta, kuin usko Kristukseen ja hänen armoonsa.
Neulansilmiä meille riittää, rikkaille ja köyhille. Omin neuvoin tie perille on mahdoton. Tärkeintä on tämä: Mikä on ihmiselle mahdotonta on Jumalalle mahdollista. Tie iankaikkiseen elämään oli rikkaallekin miehelle tarjolla. Jeesushan katsoi häneen rakastaen. Tuon rakkauden kun tajuaisimme ja löytäisimme. Siinä olisi kaikki tarpeellinen. Niinpä Jeesuksen neuvo rikkaalle miehelle saikin kerran muodon: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisällinen tunteminen.” Siinä on kaikki, mitä rikas tai köyhä tarvitsee päästäkseen perille.