Rakkaat kristityt!
Aika ajoin pysähtyessäni evankeliumin ääreen saarnaa valmistaessani joudun toteamaan, että Jeesuksen puheet ovat varsin kiusallisia. Hänen sanansa ovat kiusallisia siksi, että ne niin terävästi ottavat kiinni.
Näin minulle kävi myös tämän tekstin äärellä.
Ajattelin ensin puhua tekstistä hyvin hengellisestä – mielen maisemasta käsin – ja toki siihen vielä palaan. Mutta kiusaus ohittaa se, että Jeesus puhuu rikkauden vaaroista – on todellinen. Nimittäin maailmanlaajasti katsottuna me olemme rikkaita – olemme jokainen. Meillä lienee kaikilla suhteellisen varma toimeentulo – on ruokaa ja juomaa. Omaan elintasoon voi sitten itse kukin olla tyytyväinen tai tyytymätön – mutta se on eri asia kuin todellinen köyhyys.
Jeesuksen puheet saavat aivan uudenlaisen ulottuvuuden kun niitä tarkastelee köyhän näkökulmasta.
Tuo mies, joka juoksujalkaa lähestyi Jeesusta, oli rikas. Juutalaisen ajatustavan mukaan rikkaus oli merkki Jumalan suosiosta. Mutta keskustelun lopputulos on: ” Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” Miehen puutos oli se, ettei häneltä puuttunut mitään, mutta hänen lähimmäisiltään puuttui paljon. Hän oli omassaan kiinni.
Tämä on kiusallista. Tämän sanan alta en pääse karkuun. En voi sitä puolustella enkä selitellä. Tiedän kuuluvani samaan joukkoon tuon miehen kanssa. On yksiselitteisen selkeää, että Jeesus kerta toisensa jälkeen asettuu köyhien ja hyljeksittyjen puolelle. Uudelleen ja uudelleen.
Tämä näkökulma nostaa esiin saman kysymyksen, jonka opetuslapset esittivät Jeesukselle: ”Kuka sitten voi pelastua?”
Kiinnitän evankeliumissa huomioni myös kolmeen sellaiseen sanaan tai ilmaisuun, joista huomaan puhuvani harvoin. Ja siis jälleen jään kiinni. Nämä sanat ovat: Iankaikkinen elämä, Jumalan valtakunta ja pelastuminen. Mitä nämä ovat? Mistä on kysymys. Mistä on kysymys silloin kun joudun kysymään voinko periä iankaikkisen elämän, voinko päästä Jumalan valtakuntaan tai pelastunko. Tiedän, että itse käytän näitä sanoja varsin harvoin – ne eivät jotenkin tunnu sopivan 2000-luvun kielenkäyttöön. Mutta kun niiden äärellä pysähdyn, huomaan kuitenkin miettiväni ja pohtivani itse asiaa useinkin. Nuo kysymykset voidaan korvata yhdellä sanalla. Se sana on tämä: ”Kelpaanko?”
Kelpaanko itselleni? Kelpaanko sinulle? Kelpaanko Jumalalle? Onko minulla oikeus elämään? Onko minulla oikeus siihen iankaikkiseen elämään, joka on alkanut jo nyt – ja joka uskomme mukaan ei pääty kuolemaan? Onko minulla lupa elää?
Rikkaalla miehellä oli paljon tuotavana ja esitettävänä Jeesukselle. Hän oli pitänyt käskyt. Aika harva kaiketi sellaisten eväiden kanssa voi mennä Kristuksen eteen. Eikä Jeesus asettanut tuota vastausta edes kyseenalaiseksi. Ei suinkaan – hänestä sanotaan, että Jeesus katsahti häneen ja rakasti.
Mutta sitten Jeesus kiristää ruuvia: ”Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa.” Ja mies lähti murheellisena pois.
”Jeesus kääntyi, katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi: ”Kuinka vaikea onkaan niiden, jotka paljon omistavat, päästä Jumalan valtakuntaan!” ”
Kelpaanko? Kelpaatko?
Ajattelen niin, että vastaus on: en kelpaa, et kelpaa – emme niin kauan kuin ajattelemme voivamme millään tavalla ostaa kelpaamistamme Jumalalle, elämälle, toisillemme tai itsellemme. Niin kauan, kun käymme kauppaa elämisen oikeutuksella tai ihmisarvolla – me emme kelpaa. Me emme voi ostaa sitä. Aina jäämme vajaaksi. Milloin on esteenä se, että olemme rikkoneet Jumalan tahdon tai se, että rakkautemme on vajaata – oma suu on lähempänä kuin toisten suu. Kaupanteko ei vain onnistu. Se on kerta kaikkiaan tuomittu epäonnistumaan.
Niin kauan kuin laskemme sen varaan, mitä olemme tehneet tai mitä olemme ansainneet käy tie liian kapeaksi. Kameli ei mahdu neulansilmästä läpi.
Meidän arvomme ei riipu meistä – vaan yksin siitä, että olemme Jumalalle rakkaita. Elämä on lahja. Sitä lahjaa vain ei voi ostaa. Se on kerta kaikkiaan annettu. Kelpaan – koska jostain käsittämättömästä syystä olen Jumalalle rakas. Siksi saan tarttua elämään iloiten – tarttua ja irrottaa. Miten milloinkin.