Vuosia sitten luin kirjan, jonka nimi on Rakkaudesta lapseen. Monet käytännön tilanteet kotona tuovat tuon kirjan uudelleen ja uudelleen mieleeni. Kirjan kirjoittaja auttaa työkseen vaikeuksiin joutuneita nuoria ja heidän vanhempiaan. Kirjoittaja kertoo, että useimmat hänen työssään kohtaamista nuorista on kokenut, että kukaan välitä heistä, että heitä kotonakaan kukaan rakasta.
Tämän kuullessaan vanhemmat ovat hämmentyneitä ja ihmeissään. He ovat halunneet antaa lapselleen mahdollisimman hyvät lähtökohdat elämään. He ovat olleet ahdistukseen saakka huolissaan lapsestaan. Sen kuullessaan moni nuori on taas vastannut: Minusta tuntuu, että te ette ole olleet huolissanne minusta. Te olette olleet huolissanne omista suunnitelmistanne, toiveistanne ja kunniastanne. Te olette jaksaneet rakastaa ja hyväksyneet minut niin kauan kuin minä olen jaksanut täyttää teidän odotuksenne. Kun en ole enää jaksanut, kun olen yrittänyt etsiä omaa tietäni, kun olen joutunut vaikeuksiin, kun en ole ollut rakkautenne arvoinen, silloin ei ole kukaan rakastanut. Onko se rakkautta, mikä pitää ansaita ja saavuttaa?
Kun lapsi tai nuori tai vielä aikuinenkin kaipaa jonkun ihmisen rakkautta, mutta ei ole varma rakastaako tuo toinen häntä hänen itsensä vuoksi, silloin hän kokeilee rakkauden rajoja. Heittäytymällä hankalaksi etsitään vastausta kysymykseen: Rakastatko sinä minua tällaisenakin. Kuinkahan meille käy silloin, kun rakkautemme rajoja näin kokeillaan. Rakkauden osoittaminen on usein vaikeinta silloin, kun sitä eniten kaivataan.
Juuri tämä ongelma palaa lukemastani kirjasta usein mieleeni. Huomaan, että en itse kestä rakkauden rajojen testiä. Rakastan, mutta sen osoittaminen käy niin usein vaikeaksi. Voisin hyvin sanoa Paavalin tavoin: Sitä hyvää, mitä tahdon, sitä en tee. Sitä pahaa, mitä en tahdo, sitä teen. Rakkauden rinnalla meitä ohjaa rakkaudelle vieras lainalaisuus, ja usein se voittaa.
Tämän sunnuntain aiheena on ”Rakkauden laki”. Sen rinnalla on siis toinen laki, laki, jossa rakkauskin on ansaittava. Tällä toisella lailla on monta nimeä. Sen nimi voisi olla silmä silmästä, hammas hampaasta. Voisimme kutsua sitä myös palkkion ja rangaistuksen laiksi tai syyn ja seurauksen laiksi. Suomalainen sananlasku on antanut tälle laille oman nimensä: Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan.
Kun tämä laki hallitsee suhdettamme niihinkin, joita eniten rakastamme, kuinka suuri onkaan sen valta kaikissa muissa ihmissuhteissamme. Ei ole ihme, että moni ihminen vakavissaan kyselee, voiko todellista rakkautta ilman ehtoja ollakaan, rakkautta ihmiseen hänen itsensä takia. Voiko olla rakkautta, joka jaksaa kulkea pettymysten, kovuuden, epäilysten ja vihan vastatuulessa väsymättä ja joutumatta itse kaiken sen vietäväksi, mitä saa kasvoilleen. Voiko olla rakkautta, joka ehtoja asettamatta ja tulosta näkemättä jaksaa panna itsensä likoon, joka jaksaa uskoa ja toivoa, ettei vaivannäkö ole turha.
Leirillä totesimme, että ihmisten uskontojenkin perusjuonteen on syyn ja seurauksen laki. Se hallitsee meitä niin täydellisesti, että ajattelemme Jumalankin olevan vain metsä, joka vastaa, niin kuin sinne huudetaan. Paavalikin toteaa, että luonnostaan ihminen ajattelee, että Jumalan hyväksyminen on ansaittava. Tämä ihmisen luonnollinen ajatus, tämä meidän kokemuksemme ihmisten maailmasta valtaa meidät helposti.
Jumala, joka on ilmoittanut itsensä Raamatussa, ei antaudu syyn ja seurauksen lain vietäväksi. Se ei ole hänen lakinsa. Hänen lakinsa on rakkaus. Rakkaus ei salli hänen olla välittämättä meistä, se ei salli hänen olla välittämättä, mitä me teemme itsellemme ja toisillemme. Rakkaus ei salli hänen jättää meitä syyn ja seurauksen lain vietäviksi, koska se olisi tuhomme.
Jeesuksessa me näemme sen Jumalan rakkauden, joka kulkee tässä maailmassa, pettymysten, vihan ja väkivallan vastatuulessa, lannistumatta ja ehtoja asettamatta, rakastettujensa puolesta. Mitenkä Johannes, tuo rakkauden apostoli kirjoittikaan: ”Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. Siinä ilmestyy meille Jumalan rakkaus, että hän lähetti ainokaisen Poikansa, että me eläisimme Hänen kauttaan. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.”
Vain tämä rakkaus voi murtaa syyn ja seurauksen lain. Vain tämän rakkauden varassa voimme levätä. Uudelleen ja uudelleen Jeesus tahtoo puheissaan ja opetuksissaan osoittaa syyn ja seurauksen tien toivottomuuden. Niin myös evankeliumitekstissämme. Kuulijat tunsivat hyvin viidennen käskyn: Älä tapa. Useimmat tunsivat olevansa syyttömiä tämän käskyn rikkomiseen. Jeesus sanoi: Jokainen, joka vihaa toista, on rikkonut Jumalan tahdon. Viha, olipa syy mikä hyvänsä, ei sovi yhteen rakkauden lain kanssa. Jokainen, joka katsoo toisen ihmisen ansainneet halveksunnan ja herjaamisen, oli syy mikä hyvänsä, on rikkonut Jumalan tahdon. Sellainen ei sovi yhteen rakkauden lain kanssa.
Kuka voi tulla Jumalan eteen puhtain käsin ja sydämin. Kuka ei ole sitä ennen jättänyt sopimatta yhtäkään asiaa. Ei kukaan. Me saamme mennä alttarin ääreen kohtaamaan Jumalaa, joka on ensin rakastanut meitä. Hän ottaa meidät vastaan ehdoitta. Hän rakastaa meitä meidän itsemme vuoksi, ei sen perusteella, millaisiksi olemme osoittautuneet. Hän rakastaa kuitenkin myös meidän lähimmäisiämme, niitäkin, joita meidän on vaikea rakastaa Siksi hänen tahtonsa on, että hänen rakkautensa saisi sijaa meissä. Hän tahtoo rakastaa meidänkin kauttamme. Hän tahtoo kasvattaa lapsistaan syyn ja seurauksen lain murtajia, niitä, jotka jaksavat rakastaa ilman ehtoja, elämän vastatuulessakin.
Sitä ei täällä kukaan kokonaan opi. Vasta perillä syyn ja seurauksen laki on poissa. Mutta jo nyt saamme luottaa siihen, että hän joka on rakkaudessa täydellinen, rakastaa meitä ja pitää meistä huolen.