Tämän päivän evankeliumi on Jeesuksen vuorisaarnasta. Raamatuntutkijat sanovat, että Matteuksen evankeliumiin tallennettu vuorisaarna on itse asiassa pitkä kooste Jeesuksen eri yhteyksissä lausumia sanoja. Ehkä niin onkin. Kuitenkin vuorisaarnasta on luettavissa selkeä ja johdonmukainen viesti: Jumalan ei odota meiltä ensi sijassa kieltojen ja käskyjen ankaraa noudattamista ja sen vaatimista muilta. Jumalan tahto yltää paljon syvemmälle. Vuorisaarnan valossa Jumala odottaa ihmisiltä ennen muuta sydämen asenne Luojaansa ja lähimmäisiin. Hän odottaa, että ihminen ei asetu omaan varaansa, vaan elää Jumalan varassa ja hänen turvautuu kaikessa hänen rakkauteensa ja armoonsa. Hän odottaa, että ihminen ei asetu yhdenkään lähimmäisensä yläpuolelle, muita paremmaksi, vaan hänen rinnalleen ja tarvittaessa hänen alapuolelleen hänen taakkansa kantajaksi.
Tämän asenteen oikea lähtökohta on ihmisen nöyrä totuudentunto, tunto siitä, millaista tekoa, kuinka heikkoja, rajallisia ja syntisiä me olemme. Toinen tärkeä lähtökohta on Jumalan tunteminen. Vuorisaarnassa Jeesus puhuu Jumalasta, joka katsoo syvyyteen ja liikkuu alhaalla. Jeesus puhuu taivaallisesta Isästä, joka katsoo hengessään köyhien, tyhjien, murheellisten, janoisten ja nälkäisten puoleen, oikeutta ja rauhaa kaipaavien puoleen. Näitä ihmisiä Jeesus kutsuu vuorisaarnansa aluksi autuaiksi, todella onniteltaviksi. Heidän tähtensä taivaallinen Isä on lähettänyt Poikansa maailmaan. Hän on vastaus heidän kaipaukseensa.
Jos vuorisaarna alkaa heikkoja hoitavilla ja rohkaisevilla sanoilla, se päättyy sitä ankarammilla varoituksilla omaa vahvuuttaan pullisteleville: Varokaa vääriä profeettoja He saavat minulta vastauksen: ’En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät!’
Jeesus varoittaa hänen nimissään kulkevista opettajista, jotka ovat vääristävät evankeliumin. Heitä ei ole syytä varoa vain siksi, että he ovat väärässä ja johtavat ihmisen pois oikealta tieltä. Jeesuksen mukaan nämä lammasten asussa kulkevat, hurskauttaan ja hengen voimaansa esittelevät ihmiset lupaavat hänen nimissään kaikkea hyvää, mutta jättävät jälkeensä raadeltuja, sisäisesti rikki revittyjä uskontonsa uhreja. Kysymys on asiasta, josta on syytä puhua avoimesti, ei ylpeän oikeassa olemisen tähden, vaan rakkauden tähden. Samalla kysymys on asiasta, joka antaa meille jokaiselle aihetta tutkia itseämme. ”Enhän vain minä ole näiden raatelijoiden asialla.”
Kristillisen kirkon ensimmäisten vuosisatojen aikana Jeesuksen varoitusten tunnusmerkit osuvat kahdelta taholta tulevaan vaaraan. Ensimmäinen seurakuntaa hajottava vaara uhkasi niiden juutalaiskristittyjen taholta, jotka olivat vielä kiinni siinä vanhan liiton ajattelussa, että ihminen pelastuu lain noudattamisen kautta. He mittailivat toisten kristittyjen elämää sen mukaan, kuinka uskollisesti nämä noudattivat Mooseksen lakia. Ympärileikkaamattomat kristityt, jotka eivät muutoinkaan seuranneet Mooseksen lakia, olivat näille laista kiinni pitäville toisen luokan joukkoa. Heidän kanssaan ei veljeilty eikä astuttu samaan Herran pöytään. Heitä pidettiin joukkona, joka oli hylännyt pyhät kirjoitukset, eivätkä niitä edes ymmärtäneet. Ja juutalaiseen tapaan he etsivät aina merkkejä ja voimannäyttöjä. Lain täyttämisen ja voimatekojen perusteella he luokittelivat kristittyjä oikeisiin ja nimellisiin.
Tämän joukon hampaissa apostoli Paavalikin oli yhä uudestaan. Varsinkin toisesta korinttilaiskirjeestä tai galatalaiskirjeestä voimme lukea, mitä Paavali ajatteli näistä ”isoisista apostoleista” ja mitä hän ajatteli niistä Kristuksen vapauttamista, jotka antoivat sitoa itsensä uudelleen lain ikeen alle.
Toinen vaara uhkasi hiukan myöhemmin niiden taholta, joiden ajattelumaailmaa hallitsi edelleen kreikkalainen filosofia tai uskonnollinen ajattelu. Heille todellisuus oli kaksijakoinen: On pyhä ja puhdas ihanteiden ja hengen maailma ja toisaalta on paha ja tuhoon tuomittu aineen maailma. Heille Kristus oli ensi sijassa kirkas ihanne, idea, jota seuraamalla pääsi aineen maailman orjuudesta hengen maailman pyhyyteen ja vapauteen.
Näin ajatteleville ihmisille ajatus ihmiseksi tulleesta Jumalasta oli loukkaus. Heille oli vieras ajatus, että Jumala olisi tullut keskelle tätä maailmaa ja keskelle sen historiaa. Näille kreikkalaisille myös sanoma rististä, Jumalan Pojan kärsimisestä ja häpeällisestä kuolemasta, oli loukkaus, kuten Paavalikin toteaa. Heille oli myös vieras ajatus, että uskosta elävä ihminen olisi edelleen syntinen ja keskeneräinen. Hekin katsoivat olevansa ihanteineen maailman ylä- ja ulkopuolella. Päivän uuden testamentin lukukappaleessa apostoli Johannes varoittaa juuri tämän sortin vääristä profeetoista. Hän kehottaa tarkkaamaan, mitä julistaja puhuu Jeesuksen ihmisyydestä ja kuuluuko heidän opetuksessaan sanoma rististä.
Kirkon ensimmäisten vuosikymmenten ja vuosisatojen harhat eivät näytä mihinkään väistyneen. Samat vaarat ovat keskellämme edelleen läsnä. Tämän päivän tiedon ja informaation virrassa törmäämme jatkuvasti näihin samoihin harhoihin. Ne ovat osa inhimillistä ajatteluamme. Ne tulevat vastaan niin sähköisessä viestinnässä kuin paperille painetuissa yleisönosastokirjoituksissa, traktaateissa ja kirjoissa.
Yhtäältä törmäämme kirjoituksiin ja puheeseen, jossa lain vaatimuksien perusteella ihmisiä jaetaan oikeisiin uskoviin ja nimikristittyihin. Törmäämme kirjoituksiin ja julistukseen, joissa asetutaan Kristuksen ja hänen palvelijoidensa väliin määrittelemään, kenen usko on oikea ja kenen tekojen ja sanojen perusteella kelvoton. Tuomioita jaellaan ja leimakirves heiluu Kristuksen viinipuun oksistossa. Paljon muuta ei jääkään jäljelle kuin oma oksa. Noissa kirjoituksissa ja puheissa vaaditaan parannusta muilta, mutta ei itse katsella siihen peiliin, joka paljastaisi oman rakkaudettomuuden ja kelvottomuuden täydellisen rakkauden lain edessä.
Toisaalta törmäämme julistukseen, jonka ihanteet ovat kauniit ja hyvät, koko maailmaa syleilevät, mutta josta puuttuu sanoma ihmisen kyvyttömyydestämme täyttää rakkauden mittaa, sanoma tuomiosta, jonka alaisia me jokainen lain valossa olemme. Kun tämä sanoma puuttuu, emme kohtaa myöskään sanomaa armosta, sanomaa sovituksesta, rististä ja sen tuomasta pelastuksesta.
Mistä me osaamme erottaa sen julistuksen joka ruokkii sisintämme, vie meidät Kristuksen luo ja auttaa meitä kasvamaan hänen hoidossaan ja hänen tahtonsa mukaan?
Ei riitä, että tunnistamme sanat ”Herra, Herra”. Väärätkin profeetat puhuvat hänen nimissään ja viittaavat pyhiin kirjoituksiin. Ei riitä, että he tekevät voimallisia tekoja, viittaavat elämäänsä ja sen näyttöihin. Katsokaa hedelmiä, sanoo Jeesus. Hedelmät eivät ole oksia itseään varten. Ne eivät ole oksan kruunu ja sen kunnia. Hyvien hedelmien painosta oksa taipuu alas. Oikeat hedelmät ovat muita varten, ne ovat rakkauden hedelmiä. Hyvät eivät ole oikeassa olemisen, ylemmyydentunnon ja toisten tuomitsemisen hedelmiä. Hyvät hedelmät ovat lohdutuksen, kärsivällisyyden, myötäelämisen ja armahtavaisuuden hedelmiä. Hyvissä hedelmissä on rakastetuksi tulemisen maku, taivaallinen maku.
Tällaisista hedelmistä myös apostoli Paavali puhuu kirjeessään galatalaisille: Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Nämä hedelmät eivät ole vain kristittyjen kesken jaettavia, ne on tarkoitettu kaikkia lähimmäisiä varten. Ne ovat se Kristuksen tuntemisen tuoksu, joka kuljettaa sanomaa Kristuksesta eteenpäin. Sanoma Kristuksesta meni eteenpäin siellä, missä ulkopuolisetkin totesivat: Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan. Tuon rakkauden he saivat ulkopuolisinakin kokea. Se rakkaus kutsui monet Kristuksen yhteyteen.
Miten evankeliumi voi mennä eteenpäin, jos ihmisille jää kristityistä päällimmäiseksi ajatus: Katsokaa, kuinka he kiistelevät, väistelevät ja tuomitsevat toisiaan?
Vuorisaarnansa lopulla Jeesus kieltää jyrkästi: Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan. Se, jonka mittaa lähimmäistään sillä, miten hän lain täyttää, sitä tullaan mittaamaan samalla ankaralla mitalla. Joka mittaa lähimmäistään sen mukaan, kuinka Kristus on häntä rakastanut ja täyttänyt lain hänen puolestaan, sitä tullaan mittaamaan samalla armon mitalla.
Kristuksessa laki on täytetty. Me emme ole toisillemme muuta velkaa, kuin että rakastamme toisiamme. Uskon hyvät hedelmät eivät ole oksan vaan puun tuottamia. Rakkaus on Kristuksen työtä ihmisessä. Sille on tilaa, kun Kristus saa rakkaudellaan yhä uudelleen täyttää oman tyhjyytemme, täyttää meissä sen mitan, johon me emme yllä. Hän varjelkoon meidät tässä nälkäisten ja puutteenalaisten yhteydessä.