Hiekalle vai kalliolle
Tässäpä meille sadekesään sopiva Jeesuksen vertaus. Totta puhuen niin sateista kesää meille tuskin tuleekaan, että talot sortuisivat rankkasateiden myötä. Pahimmassa tapauksessa ne homehtuvat asumiskelvottomiksi, jos tulvavedet kastelevat pahoin ala-pohjat ja talon rakenteet.
Tilanne on toinen vuoristoisissa maissa, varsinkin siellä, missä rankkasateet lankeavat pitkän kuivan kauden jälkeen rutikuiville ja puuttomille rinteille ja valuvat koskina alas laaksoihin vieden kaiken irtonaisen mennessään. Juuri näin saattaa käydä Juudeassa ja Galileassa. Rakennusmiehen poikana ja ehkä itsekin nuorena rakennuksella olleena Jeesus tiesi hyvin, että hiekka on hyvä rakennusaine, mutta ei kaikissa olosuhteissa kestävä perusta.
Eri puolilla maailmaa muuallakin Jeesuksen käyttämä vertauskuva on edelleen järkyttävää todellisuutta. Ei auta, vaikka talo olisi kuinka komea ja vankasti kivestä rakennettu. Jos rankkasateet huuhtovat hiekan ja soran perustusten alta, ne hajoavat tulvissa ja muta-vyöryissä kuin korttitalo. Vain kallioperustalle rakennettu ja perustalleen tanakasti kiinnitetty talo kestää tulvaveden paineen.
Myös meitä uhkaa se vaara, josta Jeesus vuorisaarnansa päätteeksi tämän vertauksensa avulla puhuu. Siitä ei Suomen vakaa kallioperä, ei maaston tasaisuus, ei vesien selkeät uomat eikä rauhallinen ilmasto meitä säästä. Ennemmin tai myöhemmin kriisi kohtaa jokaisen. Silloin testataan oman elämämme perustuksia, niiden kestävyyttä. Sitähän Uuden Testamentin alkukielen kriisis juuri tarkoittaa, koetusta, testiä, tuomiota. Kestääkö elämämme rakennelma, kun se joutuu kriisiin matkan varrella, tai siihen viimeiseen kriisiin matkan jälkeen.
Mutta mikä on Jeesuksen tarkoittama kallioperusta, joka kestää koetuksen, mikä taas hiekkaa, joka huuhtoutuu myrkyn tullessa. Usein selitetään, että Jeesus puhuu elämän oikeasta ja väärästä arvojärjestyksestä. Toki niinkin voimme ajatella. Puhuuhan Jeesus vuorisaarnassaan paljon elämän oikeista ja vääristä arvoista.
Jeesus itse ja hänen apostolinsa puhuvat Jumalan valtakunnan tuntomerkeistä. Ne ovat elämänarvoja, jotka vallitsevat Jumalan valtakunnassa. Jumalan valtakunta on siellä, missä Jumalan tahto toteutuu. Raamatun mukaan siellä vallitsee rauha ja ilo, totuus ja oikeus, uskollisuus ja rakkaus, nöyryys ja armahtavaisuus. Siellä on avoin yhteys ihmisten kesken ja ihmisen ja Jumalan välillä. Nämä kaikki ovat elämän kestäviä itseisarvoja. Niiden varaan rakentamista ei tarvitse koskaan hävetä tai katua ihmisten eikä Jumalan edessä.
Jumala on varustanut meidät lahjoillaan. Hän antanut käyttöömme monenlaisia välineitä, jotta voisimme kukin kutsumuksemme mukaan toteuttaa kaikkea sitä, millä on elämässä itseisarvoa. Hänen antamiaan lahjoja, välineitä sen toteuttamiseen ja jakamiseen, mikä elämässä itsessään on arvokasta, ovat hyvä terveys, tiedot ja taidot, palvelutehtävät, hyvä maine, vaikutus-valta, toimeentulo ja omaisuus. Voisimme puhua elämän välinearvoista. Ne eivät ole vääriä asioita niin kauan kuin ne ovat meille Jumalan uskomia välineitä, joiden muistamme olevan vain lainassa kestävämpiä tarkoituksia varten.
Ongelma syntyy siitä, että välineistä tuppaa tulemaan meille itseisarvoja. Ylpeytemme, itsekkyytemme, ahneutemme ja oma kunniamme vaatii sitä. Kun välinearvot, raha, omaisuus, maine ja kunnia nousevat itseisarvoiksi, elämän varsinaiset itseisarvot joutuvat tappiolle. Mikä menetetään tai poljetaan ensin, kun arvot ovat päälaellaan ja päällimmäisenä kysymyksenämme on ”Miten saan lisää rahaa, ystäviä ja vaikutusvaltaa? Väistyykö ensimmäisenä rauha vai ilo, totuus vai oikeus, vai rakkaus ja uskollisuus, vai nöyryys ja armahtavaisuus. Usein ne kaikki. Yhteys ihmisiin ja Jumalaan, oma sisäinenkin eheys, särkyy.
Kriisi tulee, kun elämä vaatii lainaansa takaisin. Se voi tulla taloudellisena kriisinä, vakavana kriisinä lähimmissä ihmissuhteissa, omana tai läheisen vakavana sairautena tai onnettomuutena. Tai se voi tulla huomaamatta niissä elämänkaaren vaiheissa, jolloin tajuamme elämän rajallisuuden ja kaiken väliaikaisuuden. Silloin havahdumme pohtimaan, olemmeko eläneet sille, mikä on elämässä arvokkainta ja kestävää. Kriisi on terveellinen kasvun mahdollisuus. Paneehan se meidät tarkistamaan suuntaa, puntaroimaan elämämme arvojärjestyksiä.
Tarkoittikohan Jeesus vertauksellaan sittenkin vielä suurempaa kuin vain oikeita elämänarvoja. Juuri edellä Jeesus oli vuorisaarnassaan varoittanut toisen ihmisen tuomitsemisesta ja ulkokultaisuudesta. Hän oli puhunut elämään vievästä ahtaasta portista ja kaidasta tiestä, varoittanut vääristä profeetoista, susista lammasten vaatteissa. Hän on varoittanut niistä, jotka kyllä tuntevat Herran nimen, jopa tehneet hänen nimessään voimallisia tekoja, mutta joita hän ei silti tunne omikseen viimeisen kriisin tullessa. Heti kaiken tämän jälkeen kertomassaan vertauksessa Jeesus ei puhukaan vain elämän arvojärjestyksistä. Hän puhuu kaikkein keskeisimmästä, tiestä Jumalan valtakuntaan, uskon perustasta.
Myös uskonelämää varten Jumala on varustanut meidän erilaisilla lahjoilla. Jonkun lahjana on ollut kasvaa kristityssä kodissa. Toinen on löytänyt Vapahtajansa voimakkaan murrosvaiheen kautta. Jon-kun lahjana on vahva seurakuntayhteys ja uskonelä-mää tukeva ystäväpiiri. Yhdelle on annettu lahja ymmärtää syvältä uskonasioita ja selittää niitä muillekin. Toisella on kyky vahvalla uskolla rohkaista muitakin. Joku on saanut yhden, toinen toisen tavan palvella Kristuksen kirkkoa niillä lahjoilla, jotka Jumala on an-tanut. Jotakuta kantavat voimakkaan hengelliset kokemukset, toista elävä perinne, johon on saanut kasvaa kiinni. Jollekin on annettu herkkyyttä nähdä se, mitä totuus ja oikeudenmukaisuus edellyttävät sekä intoa ja taitoakin vaikuttaa asioihin. Joku saa iloita siitä, että turvallinen usko kantaa myös seuraavaa polvea.
Monella tavalla Kristus on seurakuntaansa varustanut. Apostoli kehottaa jopa tavoittelemaan erilaisia lahjoja ja tehtäviä. Tässäkin kyse on välinearvoista. Kaiken perusta, uskonelämän itseisarvo, on Kristus itse ja se, minkä hän on jo tehnyt.
Uskonelämässäkin välinearvot voivat astua itseisarvon rinnalle, rakennushiekka perustaksi. Jos vedämme Jumalan valtakunnan rajaa sen mukaan, miten Jumala on itse kunkin varustanut, olemme vääriä tuomareita. Jos teemme uskonelämän lahjoista pelastuksen perustan, olemme vääriä profeettoja. Uskonelämän lahjojen varsinainen tehtävä on saattaa syntisiä armahtajansa luo. Jeesus Kristus yksin on syntisen ihmisen turvakallio, jolle rakennettu talo kestää kriisin, sen viimeisenkin.
Uskokin joutuu usein kriisiin. Hyvä että joutuu, koska sen auttaa meitä tarkistamaan, että perusta on oikea ja kestävä. Emme saa rakentaa toivoamme oikeassa olemisemme ja ymmärryksemme varaan, emme kokemustemme varaan, emme kristityn nimemme, maineenne, seurakuntayhteytemme, palvelutehtäviemme tai muiden armolahjojemme varaan. Emme voi rakentaa uskoamme sen varaan, miten olemme onnistuneet lähimmissä ihmissuhteissamme tai kasvatus-tehtävässämme. Voimme rakentaa sen ainoastaan Kristuksen varaan. Kaikesta muusta riisuttunakin, keskellä kriisiäkin voimme rakentaa Kristus-kalliolle. Hän ei ole lainaa, joka voidaan ottaa pois. Hän ei väisty viereltämme. Keneltäkään emme saa kieltää rakennusoikeutta tälle kalliolle, sillä Kristus itse ei aseta varustetasorajoja. Hän varustaa, miten tahtoo.
Lopulta siis myös uskonelämä, sielumme pelastus rakennetaan Jumalan valtakunnan arvojen varaan. Ei kuitenkaan niin, että olisimme koskaan täällä ajassa itsessämme noiden arvojen mittaiset. Meidän turvamme on siinä, että meillä on Jumala, joka pitää arvoistaan kiinni. Hän on vanhurskas tuomari, joka tahtoo totuutta salatuimaan saakka. Hän on samalla syntistä säälivä, armahtava Isä. Hänessä on Kristuksen nöyryys ja rakkaus. Hän on totuuden, rauhan ja ilon Henki. Näin Jumalan valtakunnan arvot eivät ole katto, johon kurotamme, vaan perusta, jolla saamme palvella ja levätä.
Tutki minua Jumala, katso sydämeeni.
Koettele minua, katso ajatuksiini.
Katso olenko vieraalla, väärällä tiellä
ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.