Minulle seurakuntamme tämänkertainen jumalanpalvelus on suuri kiitosjumalanpalvelus. Haluan kiittää teitä ja yhdessä teidän kanssanne Jumalaa viime viikonvaihteen herättäjäjuhlista, joita saimme seurakuntana olla mukana rakentamassa.
Tuntui Jumalan suurelta armolta nähdä Laulurinteelle soluva ihmisvirta, joka vähitellen täytti sen, hiljentyi sanankuuloon ja ehtoollisenviettoon Kristuksen hoidettavaksi ja välillä kiitti ja rukoili veisaamalla sydämensä kyllyydestä, tai nähdä keskellä yötä tämän kirkon täyttänyt nuorten joukko, joka raikkaasti veisasi heille rakkaiksi tulleita virsiä tai nähdä kerta toisensa jälkeen ystävyksiä, jota halasivat toisiaan ilonkyyneleet silmissään tai olivat pysähtyneet kuuntelemaan toistensa huolia ja hoitamaan toisiaan Kristuksen rakkaudella.
Se mitä Joensuun herättäjäjuhlat merkitsivät tavalla tai toisella mukana olleille, heijastuu ajallaan lukemattomien ihmisten elämässä, perheissä, ystävyyssuhteissa, työpaikoilla, seurakunnissa, usein tavalla, joka voidaan kirjata vain taivaassa. Ja siellä myös osataan iloita jokaisesta hyvän paimenen löytyneestä lampaasta.
Juhlavierailta saamamme viestit juhlien merkityksestä ovat ilonaihe ja rohkaisu. Ne kertovat Jumalan työstä. Monien joukosta haluan lukea muutaman rivin kortista, jonka sain Etelä-Suomesta. ”Ihmeelliset herättäjäjuhlat! Seurakunta ja kaupunki niin runsaasti mukana kaikessa. Osallistuin juhlakentällä olleeseen ohjelmaan – mykistyin, muualla suoritettavaa ohjelmaahan oli vaikka millä mitalla. Vain rakkaus ja uhrautuvaisuus olivat voineet saada kaiken tämän aikaan. Ja tietenkin Herran Henki. Olen kiitollinen, että pääsin näihin siunattuihin juhliin mukaan.”
Juhlat pidettiin tilassa, jossa ei ollut seiniä, ei edes aitoja, eikä kattoa. Voisi ajatella, että Jumala teki työtään tilassa, jonka hän oli rakentanut ihmisistä, juhlakentän rakentajista, majoittajista, ruokkijoista, oppaista, sananjulistajista, vierelle osuneista ystävistä ja elämäntaakan jakajista, niistä jotka olivat rukoilleet juhlien ja sinne tulevien puolesta. Jokainen, jota Jumala käytti kätten, suun ja sydämen töihin, oli rakennuskivi Jumalan suuressa temppelissä. Ja samalla, jokainen, jota Kristus näiden ihmisten sanojen ja rakkauden kautta lähestyi, sai olla tuon suuren rakennuksen suojissa Kristuksen hoidossa.
Tästä Jumalan rakennuksesta puhuu tämän sunnuntain evankeliumikin, tosin paljon suuremmassa mittakaavassa, koko maailman ja Jumalan pelastushistorian mittakaavassa. Jeesus oli rakentajan poika ja itsekin varmaan Joosefilta rakennusmiehen taidot oppinut. Jumala oli kuitenkin lähettänyt hänet suurempaan rakennustyöhön, rakentamaan sitä Hänen valtakuntansa rakennusta, joka koostuu Kristuksen omista.
Kristus itse on tämän rakennuksen perustus. Hänen varassaan rakennus seisoo niin, ettei kuoleman ja tuonelan voimat voi sitä kaataa. Hän on myös kulmakivi, joka liittää jokaisen kiven, jokaisen erilaisen ihmisen yhteen, Kristuksen yhteyteen ja toistensa yhteyteen.
Jeesus alkoi rakennustyönsä kahdestatoista apostolista. Pietari oli ensimmäinen, joka tunnusti Jeesuksen Messiaaksi, elävän Jumalan Pojaksi. Se ei ollut järjen viisas päätelmä, eikä päähän iskostettu oppilause. Se oli sydämen uskon salaisuus, jonka Pyhä Henki oli Pietarille avannut ja tehnyt todeksi. Myöhemmin Pietari sai huomata, miten heikko tuo usko on hänen omassa varassaan ja kuinka vahva se on Kristuksen ja hänen lähettämänsä Pyhän Hengen varassa.
Ilman Pietarin ja muiden apostolien todistusta me emme voisi löytää Kristusta ja uskoa häneen. Jeesus toimii edelleenkin heidän todistuksensa kautta. Siksi rakennuksen pohjimmainen, apostolinen kerros on meille korvaamaton. Sille Kristus on rakentanut kirkkonsa. Mutta jokainen myöhempikin kerros on tärkeä jäljessä tuleville aikakausille ja niiden ihmisille. Kymmenet sukupolvet ovat välittäneet ja kantaneet uskontodistuksen elävänä meille tämän ajan suomalaisille ja joensuulaisille. Heistä saamme kiittää Jumalaa.
Nyt on meidän vuoromme. Meidänkin sukupolvemme on tärkeä linkki Jumalan matkasaatossa ja Kristuksen rakennustyömaalla. Meidän on kysyttävä, mikä on meidän haasteemme ja tehtävämme tänään, tänä aikana, tällä tässä maailmassa, tällä paikkakunnalla, omassa elämänympäristössämme. Meiltäkin Jeesus kysyy, niin kuin kerran Pietarilta: Olenko sinulle rakas? Se on Jeesuksen hiljainen omantunnonkysymys meille. Ja hän kehottaa meitäkin: ”Ruoki minun lampaitani.”
Jeesus puhuu evankeliumissamme Pietarille avainten vallasta. Tieto siitä, mihin avaimia käytettiin Jeesuksen ajan Palestiinassa, auttaa meitä ymmärtämään Jeesuksen sanoja.
Usein Pyhä Pietari kuvataan taivaan postille avainnippu käsissä. Hän ei kuitenkaan seiso taivaan eikä Jumalan valtakunnan ovenvartijana. Harvoin avaimia käytettiinkään ovien lukitsemiseen. Kristus itse seisoo valtakuntansa ovella. Hän on ovi. Hänen kauttaan astutaan sisälle eikä kenelläkään ole lupaa asettua hänen tilalleen sen enempää sisään kuin ulosheittäjäksikään.
Mieleen tulee monien tunteman herännäissaarnaajan Aku Rädyn sana toiselle saarnamiehelle, joka oli itsevarmasti piirrellyt Jumalan valtakunnan rajoja ja tiennyt, ketkä menevät sisälle ja ketkä eivät. Aikansa kuunneltuaan Aku ihmetteli, ”Onko Taivasten valtakunnassa tapahtunut remontti”. ”Kuinka niin, kysyi toinen.” Minä kun olen oppinut, että Kristus on ovi. Ja nyt näyttää, että teistä on tehty ovi.”
Kahdessa paikassa käytettiin Jeesuksen kotimaassa avaimia. Talon ruokavarasto ja aarteet olivat lukon takana. Isäntä uskoi avaimet perheensä jäsenille ja luotetuille taloudenhoitajille.
Pietarista ja muista apostoleista lähtien jokainen, jonka Kristus on kutsunut ruokakuntaansa ja seuraajakseen, kuuluu tähän joukkoon. Avaimet ovat nälkäisten ruokkimista ja Jumalan hyvyyden jakamista varten. Avaimet ovat huonossa hoidossa, jos Jumalan sanan nälkäisiä ei ruokita, jos häntä ikävöiviä ei hoideta Kristuksen rakkaudella, jos kätkemme saamamme aarteen niin kuin Jeesuksen vertauksen kelvoton palvelija peloissaan menetteli. Avaimet ovat huonossa käytössä myös silloin, kun emme ymmärrä, kuinka suurista ja elintärkeistä aarteista niiden Jumalan Sanan aitoissa on kysymys, kun emme edes itse käytä sanan tutkimisen, rukouksen, pyhän ehtoollisen ja seurakuntayhteyden lahjaa.
Avaimia käytettiin Jeesuksen aikana myös avaamaan ja sulkemaan kahleita. Synnin ja syyllisyyden sitoman ihmisen kädet ja koko olemus ovat lukossa. Hän ei ole vapaa eikä Jumala voi häntä käyttää, niin kuin tahtoisi. Avainten valta on vapauttamisen ja sitomisen valtaa. Varsinainen vapauttaja ja sitoja on Kristus itse ja hänen sanansa, laki ja evankeliumi. Pietari ja muut apostolit ja heidän jäljessään jokainen kristitty on lähetetty sanan varassa sanan palvelijaksi, lain ja evankeliumin kuuluttajaksi. Se ei ole omaa valtaa vaan Kristuksen käytössä olemista.
Rakkaat ystävät. Tähänkin jumalanpalvelukseen olemme tulleet Jumalan valtakunnan ruokakomerolle ja aarrekammioon. Pyydämme, että Kristus itse sanallaan ja sakramenteillaan ruokkisi meitä, varustaisi meitä palvelukseensa ja vapauttaisi kaikesta, mikä meitä sitoo meitä täyttämästä vapaina hänen tahtoaan. Jokainen jumalanpalvelus on apostolien, Kristuksen lähettien kokous, jossa hän huoltaa ja varustaa palvelijoitaan ja lopuksi lähettää siunaten matkaan. Jokainen teistä olette Kristuksen ja tämän seurakunnan nimikkolähettejä. Siunauksen saattelemana saamme täyttää kukin kutsumustamme keskellä elämämme arkea.