Luin rukouksen, joka alkoi sanoilla: ”Rukoilemme murroksen keskellä olevan kansamme puolesta.” Jäin miettimään noita sanoja. Murroksen keskellä olevan kansamme. Elämmekö murroksen keskellä, jos elämme, millä tavoin? On varmasti totta, että 98-vuotias Suomi on hyvin erilainen kuin Suomi 80 tai 50 tai 20 vuotta sitten, tai vaikkapa 10 vuotta sitten. Kun katsomme taakse päin, tuntuu että moni asia on muuttunut, ja että muutos on vuosi vuodelta yhä nopeampaa. Kukin löytää Suomen historiasta erilaisia vaiheita. Eri asiat haastavat kansaa eri aikoina. Suuret lamakaudet, sota, jälleenrakennus, kiihtyvä kaupungistuminen, teollisuuden muutos, teknologian kehitys. Toisin sanoen, aika, jota kulloinkin elämme, määrittää meidän valintojamme ja koettelee meidän arvojamme. Eri aikoina myös kiitämme eri asioista. Ehkä siksi elämme aina jonkin murroksen keskellä. Jotain uutta murtautuu esiin, jotain mihin emme ole heti valmiit, jotain mikä haastaa meitä.
Näinä aikoina isänmaatamme haastaa erityisesti tilanne, jossa meidän luoksemme, meidän rajojemme yli saapuu paljon vieraita ihmisiä. Keskellemme tulee monia, joiden oma isänmaa on käynyt turvattomaksi. Tullaan hakemaan turvaa.
Miltä se tuntuu? Saako se kiittämään isänmaasta enemmän, kun huomataan, että monelta vapaus ja turva puuttuvat? Saavatko pakolaiset meidät kokemaan maamme nyt turvattomampana vai yhdymmekö heidän kokemukseen, että Suomi on sellainen turvallinen maa, jossa on hyvä asua ja asiat ovat valtavan hyvin.
Toinen haastava kysymys nousee oman kansamme keskeltä. Elämme kovia aikoja. Elämästä selviäminen on yhä useammalle jokapäiväinen haaste. On varmaan niin, että yhä useampi suomalainen voi paremmin, mutta samaan aikaan yhä useampi jää hyvästä elämästä sivuun. Kurja taloudellinen tilanne, työttömyys, yksinäisyys, ihmissuhdekiemurat, sairaudet, riippuvuudet. On paljon, mikä nakertaa turvallisuutta ja estää selviämistä arjesta. Ja usein elämän vaikeudet kasautuvat jo valmiiksi huono-osaisille.
Jollain tapaa tästä epäoikeudenmukaisuudesta kerrotaan tuossa Saarnaajan tekstissäkin: ”Kaupungissa asui köyhä mutta viisas mies. Hän olisi voinut pelastaa kaupungin viisaudellaan, mutta kukaan ei tullut ajatelleeksi sitä köyhää miestä.”
Kukaan ei tullut ajatelleeksi. Ja kuitenkin olisi kai ”parempi kuunnella viisaan hiljaisia sanoja kuin houkkien johtajan huutoa.”
Saavatko maan hiljaiset äänensä kuuluville, huomaammeko heidät, jotka eivät ole huomattavassa asemassa? Me elämme murroksen keskellä. Meidän arvojamme koetellaan. Kuinka otamme lähimmäisemme ja heidän hätänsä todesta? Siinä meidän kansamme vapaus ja viisaus mitataan.
Jaakobin kirjeessä meitä rohkaistaan valitsemaan viisaus:
”Viisaus rakentaa rauhaa, se on lempeää ja sopuisaa, täynnä armahtavaisuutta ja hyviä hedelmiä, se on tasapuolista ja teeskentelemätöntä.”
Kuinka me osaisimme elää tämän päivän murroksessa niin, että siinä olisi viisaus mukana? Kuinka toimisimme viisaasti suomalaisina, muukalaisina, lähimmäisinä? Rakentaisimme rauhaa, olisimme tasapuolisia, osaisimme näyttää armahtavaisuutta.
Evankeliumikatkelmassa Jeesus keskustelee sellaisten juutalaisten kanssa, jotka uskovat häneen. Jeesus puhuu vapaudesta, mutta hän ei puhu kansallisesta vapaudesta tai kansallisesta identiteetistä, jostakin mistä voidaan olla kansana ylpeitä ja kiitollisia. Oikeastaan hän jopa mitätöi juutalaisten kansallisen erityisaseman jotenkin ratkaisevana ja vapauttavana asiana. Oleellisempaa kuin on se, että on juutalainen, on se ottaako Jeesuksen vastaan vai ei. Uskooko, että Jeesus on maailman Vapahtaja, vai ei.
Johanneksen evankeliumin sanoma on siinä, että Jeesus on tullut pelastamaan koko maailman, kaikki kansat, ja tämä vapautus on jotain suurempaa kuin mistä kansallisessa vapaudessa on kysymys. ”Jos Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita.”
Poika on vapauttanut maailman ristillä. Yksi Suomen vapauden ja itsenäisyyden merkki on siniristilippu. Sininen risti, valkoisella pohjalla. Valkoisen on sanottu symboloivan lunta, sinisen puolestaan tuhansien järvien maata.
Moni onkin kiitollinen Suomen luonnosta, mahdollisuuksita kulkea metsissä, hiihdellä vapaasti Lapin laduilla, kalastella tai vain uittaa varpaitaan jollakin lukemattomista rannoista. Luonto ja sen kauneus on suuri lahja, jonka Luoja on meille antanut.
Lippumme värit ovat meille tärkeät, mutta ei ole myöskään sama, onko lipussamme risti vai ei. Sillä mitä jää jäljelle, risti otetaan pois?
Tyhjyyttä. Onttoa. Sisällötöntä. Pelkkää lunta ja jäätä. Silloin puuttuu lämpö, vapaus, sisältö, merkitys. Risti on luovuttamaton osa lippuamme. Se kertoo meille jostain vielä suuremmasta kuin kansallisesta vapaudesta.
Risti kertoo meille, että Jumala rakastaa maailmaa. Hän rakastaa sinua ja minua. Hän antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Poika tekee vapaaksi. Ja kun meidät rakkaus on näin vapauttanut, olemme vapaat elämään rakkauden kautta.
On aivan sama, tunnemmeko olevamme miten suomalaisia ja miten ylpeitä omasta itsenäisyydestämme, jos ohitamme totuuden ja viisauden ja suljemme korvamme köyhän huudolta, masentuneen huokaukselta, kurjan itkulta. Jos vedämme oman elämämme rajat kiinni niiltä, jotka tulevat meitä lähelle. Jos estämme lähimmäisen kohtaamisen ja keskitymme vain siihen, mikä on omaa ja minun, emmekä suostu jakamaan sitä hyvää, mitä me itse saamme.
Totuus tekee vapaaksi. Jeesus sanoi olevansa tie, totuus ja elämä. Hän johdattaa meidät toimimaan niin kuin oikein on. Seuraammeko häntä vai seuraammeko sitä, mikä kulloinkin on itsellemme hyväksi? Siinä kysymys meille murroksen keskellä.
Kun mietimme, miten suhtautua muuttuviin asioihin murroksen keskellä, katsotaan siniristilippua. Kun punnitsemme valintojamme ja kun arvojamme haastetaan, on viisautta muistaa Jeesuksen ristiä ja rakkautta, jota olemme saaneet itse kokea. Tuo rakkaus näyttää meillekin suunnan, kuinka toimia, kuinka valita, kuinka asennoitua. Me olemme vapaat toimimaan, valitsemaan ja asennoitumaan. Me olemme vapaat välittämään ja osoittamaan rakkautta. Olipa kyse sitten uusista lähimmäisistä vastaanottokeskuksissa tai tutuista hiljaisista naapureista.