Maailma on täynnä esimerkkejä johtajista, jotka ovat ajatelleet ennen kaikkea omaa etuaan, taloudellista asemaansa ja menestystään. Mitä voisimme sanoa esimerkiksi Romanian Nicolae Ceausescun tavasta valita ministerit? Merkittävä, joskin melko naurettava valintakriteeri oli, että ministereiden täytyi olla häntä itseään lyhyempiä. Vaatimus oli tiukka, koska Ceausescukin oli vain 162 cm pitkä, eikä korokepohjakengilläkään ihmeitä tehty. Mitä ajattelemme Italian Silvio Berlusconista, jota seuraa skandaalit ja asiattomat lausunnot toisensa perään? Saako hänestä kuvan kansansa parasta ajattelevasta maan johtajasta? Miltä tuntuu lukea Pohjois-Korean diktatuurista ja vallan täydellisestä totalitarismista, jossa mielipiteen vapautta ei tunneta?
Monet hallitsijat eivät ole tehneet vain noloja ja typeriä päätöksiä, vaan myös uhranneet valtansa alttarille satojatuhansia ja miljoonia ihmishenkiä. Niin Hitler, Stalin, Mussolini, Hussein kuin monet lukemattomat muutkin hallitsijat eri aikakausina ympäri maailmaa ovat käyttäneet valtaansa niin, että kansan osana on ollut kurjistua, kuolla nälkään, raataa pakkotyössä ja vankileireillä.
Uskon, että valta sokaisee aina jollain tavoin ihmistä, tuskin kukaan on sille täysin immuuni. Jokainen voi hetkeksi mennä sekaisin vallan ja aseman huumassa. Merkittävää kuitenkin on, mitkä ovat motiivit pitkällä tähtäimellä. Mitkä ovat tavoitteet? Mitä ovat hedelmät, jotka puu kantaa?
Vallan väärinkäytökset eivät ole ongelma vain jossain muualla, jossain kaukana, vaan vallan väärinkäytökset ulottuvat myös Suomen valtion hallintoon, kuntiin, seurakuntiin, työyhteisöihin, perheisiin ja niin moniin tahoihin, etten tässä osaa edes luetella niitä.
Kun perheen johtajana toimivat vanhemmat laiminlyövät tai hylkäävät lapsensa esimerkiksi päihteiden vuoksi, niin silloin ”johtajan” palvelutehtävä ei vain jää täyttämättä, vaan lapsen elämää tuhotaan jo ennen kuin se on kunnolla päässyt alkuunkaan. Kun puoliso kahlehtii kumppaninsa sairaalloisen mustasukkaisuutensa ja kontrollinhalunsa vuoksi, niin silloin toisen elämä kaventuu lähes vankina olemisen tasolle. Kun johtajan pääasia on saada itselleen mainetta ja kunniaa, niin silloin hänen muutkin toimensa palvelevat tätä tarvetta.
Eikä vallan väärinkäytön uhrien ole helppo nousta ja irrottautua uhrin asemastaan. Monesti ihminen on niin alistettu, ettei hän osaa enää pitää puoliaan. Usein mahdollisuudet nousta vallanpitäjää vastaan ovat olemattoman pienet. Joskus tuntuu, että on helpompi vain olla, kuin taistella.
Kaikkein heikoimmat kärsivät aina kaikkein eniten. Suurinta surua ja tuskaa väärinkäytökset aiheuttavat aina niissä, jotka eivät osaa pitää puoliaan: lapsissa, sairaissa, vanhuksissa.
Tarkoittaako tänään luettu itsenäisyyspäivän evankeliumi kuitenkin sitä, että meidän pitäisi suostua olemaan toistemme orjia ja palvelijoita, antamaan itsemme kokonaan lunnaiksi kaikkien puolesta? Vastaus on osin kyllä ja osin ei.
Evankeliumi ei tarkoita alistumista ja suostumista vääryyteen ja hyväksikäyttöön. Se ei tarkoita kaiken kestämistä ja kynnysmatoksi ryhtymistä. Se ei tarkoita heikkoa johtajuutta ja sitä, että antaa johtajana vallan ja siihen kuuluvan vastuun toisille. Se ei tarkoita taistelusta luopumista.
Toisten palvelijana toimiminen tarkoittaa nimenomaan rakkauden tekoja muiden hyväksi ja parhaaksi. Se tarkoittaa sitä, että osaa ottaa muut huomioon ja nähdä kokonaisuus niin, että yhteisö voi hyvin. Se on sitä, että osaa tarttua vaikeisiin tilanteisiin ja puolustaa heikkoa ja apua tarvitsevaa. Se on sitä, että arvostaa itseään niin, ettei omalla toiminnalla tarvitse kerjätä muiden hyväksyntää olemassaololleen.
Kun Suomi taisteli olemassaolonsa ja itsenäisyytensä puolesta, niin toisten palveleminen tarkoitti myös henkensä alttiiksi antamista muiden puolesta. Se tarkoitti uhria lähimmäisen parhaaksi. Nyt itsenäisyyspäivänä saamme erityisesti kiittää siitä panoksesta, jonka monet sodassa henkensä antaneet, nykyiset sotaveteraanit, lotat, naiset ja miehet kotirintamalla sekä sodan aikana lapsuuttaan eläneet ovat antaneet isänmaamme vapaana säilymisen ja jälleenrakentamisen puolesta.
Mitä me voimme oppia Jeesuksen johtajuudesta? Jeesus eli maanpäällisen elämänsä kantaa ottaen. Hän ajoi kärsivien ja maahan painettujen etuja. Hän uskalsi puhua ja toimia oikeudenmukaisemman ja tasa-arvoisemman maailman puolesta. Jeesus rohkeni korottaa äänensä niidenkin puolesta, joiden puolustaminen ei ollut trendikästä tai tuonut kunniaa. Kantaessaan syntitaakkaamme Jeesuksesta tuli ristillä koko maailman suurin syntinen, mutta samalla hänestä tuli myös koko maailman Vapahtaja. Hän antoi henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.
Kristus, koko maailman valtias, tulee edelleen luoksemme kaikkien palvelijana. Kristillinen suuruus on hiljaisuutta ja nöyryyttä. Viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi. Valtarakennelmat voivat kaatua silmänräpäyksessä, hallitsija menettää mahtinsa, kunnioitettu ja arvostettu asema voi mureta. Hyvältä näyttävä voi paljastua kammottavaksi tragediaksi. Ei vain suuressa maailmassa, vaan jopa meidän lähipiirissämme ja omassa elämässämme. Kaikki ei ole monestikaan sitä, miltä päällepäin näyttää. Suuri kunnia voi osoittautua pettäväksi ja karu totuus paljastaa lian, joka peittää kaiken loiston.
Kun ihminen tulee omalle oikealle tasolleen, niin silloin on suostuttava heikkouteen ja keskeneräisyyteen. Silloin on suostuttava siihen, että Jumalan arvoasteikot eivät ole samat kuin meidän ihmisten. Paavali ei varmasti sattumalta sanonut, että ”heikoissa Kristus on väkevä”. Sillä eikö se ole niin, että vain me heikot tarvitsemme Kristusta? Vahvat pystyvät, ainakin näennäisesti hoitamaan itse omat asiansa ja ongelmansa. Mihinkäs Jeesusta tarvitsisi, jos kerran ilmankin pärjää?
Kristuksen kanssa eläessä viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Pienuuden sietämisestä kasvaa viisaus. Me tarvitsemme koko elämän, että oppisimme kunnioittamaan pientä, heikkoa ja särkyvää. Sillä todellinen voima on itse asiassa hyvin haurasta ja todellinen elämä hyvin haavoittuvaa. Siksi saamme myös tänään pyytää, että kaikkivaltias, Pyhä Jumala varjelisi meitä tulemasta liian vahvoiksi.