(Saarnanpalasia:)
Perjantai oli myrskytuulinen päivä. Rohkeasti Metsämaan koulun oppilaat ja eskaritkävelivät kynttilät käsissä aamuhiljaisessa jonossa sankarihaudalle. Heillä oli kynttilöitä käsissään, jokaisen haudalle.
Rukousvirren sanoissa lauloivat:
Kiitos Jumalamme, kun annoit kauniin maan…
Kiitos sisukkaasta työstä isien—
Sovinnossa meidän suo maata rakentaa,
ohjaa esivaltaa ja viisautta jaa.
Rukoilemme rauhaa myös koko maailmaan…
Sinä, Herra, saatat, mielet avartaa,
että ymmärrämme: on yhtä koko maa.
Vaikea on pikkuisten koululaisten ja eskareitten ymmärtää, mitä menneiden sukupolvien matkaan on mahtunut, elämään kuulunut. Mutta toivottavasti he oppivatjo lapsena kunnioittamaan heitä, jotka ovat kuolleet maatamme puolustaessaan, monet heistä sata vuotta vanhempia kuin nuo kynttilöitä vieneet pienet metsämaalaiset. Ja kunnioittamaan menneitä sukupolvia, kaikkia maatamme puolustaneita – vielä jonkun isopappa-veteraanikin elää.
Vaikea on hahmottaa, miten vielä paljon aikaisemmin, monta sataa vuotta sitten
isoisoisovanhemmat, menneet sukupolvet tekivät työtä, tätä maisemaa, tätä maata
rakastivat ja rakensivat. Tuskin uskalsivat vielä unelmoidakaan, että olisi oma maa: Suomi.
Vaikea ymmärtää, että vasta uskonpuhdistuksen myötä kirkonmenot olivat omalla kielellä, suomen tai ruotsin. Vasta Agricola kehitti suomen kirjakielen, lähes 500 vuotta sitten.
Vaikea kuvitella aikaa, jolloin kirkko paukutti Isämeitää ja käskyjä seurakuntalaistensa päihin. Lukutaito oli tärkeä. Ja se, että se oli jokaisen ihmisen etuoikeus, ei vain joidenkin erioikeus.
Lukutaito tuli periaatteelliseksi vaatimukseksi Suomessa jo 1600-luvun lopulla. Vuoden 1686 kirkkolaki sääti: ”Wanhemita pitä uscollisest manattaman / että he andawat Lapsens heidän Christilisen Oppins Cappalis hywin ja ahkerast opetetta ; ja käskettämän nijtä / joiden se murhe Seuracunnas pitä tule / Cappalaisen eli Luckarin / että he caikella wireydel Lasten opettamisen päälle pitäwät / ja opettawat Lapset lukeman Kirja”.
Lain velvoite teki lukutaidon opettamisen seurakunnan keskeiseksi tehtäväksi.
1700-luvulla lukutaitoprosentti vaihteli seurakunnittain noin 20 – lähes 50 %.
Erot olivat suuria, ilmeisesti riippuen kirkollisen virkakunnan tarmokkuudesta.
Kirjoitustaito tuli hitaasti perässä.
Eipä kai lukutaidon merkitystä voi turhaan korostaa, koska lähetystyössä, kehitysyhteistyössä – ja nyt vielä eritoten maailman pakolaiskysymysten ja rauhattomuuksien ym. kohdalla asiantuntijat sanovat, että koulutus on yksi tärkeimpiä avainsanoja. Koulutus.
Lukutaitoa ja laskutaitoa meillä on Suomessa. Vaan mitä luemme, mitä laskemme?
Maailma tuntuu olevan kirjoja täynnä, Raamattu enää yksi tuhansien kirjojen joukossa ja sinne se hukkuukin.
Onko Suomi hyvä maa – eli toisinpäin: olemmeko me hyviä toisillemme,hyväätoisistamme puhuen? Jeesus kehottaa meitä tämän pyhän evankeliumissa palvelemaan toisiamme.
Vanhat sukupolvet ottivat Raamatun tosissaan, kirja oli aarre. Virsikirjan virsiä laulettiin työtäkin tehdessä, sanoja luettiin rukouskirjana. Nousevathan virsien sanat Raamatun pohjalta. Se oli monesti helpompi ottaa arkiseen käteen kuin Raamattu.
Mutta rukoillen, Jumalan johdatusta pyytäen on kuljettu eteenpäin. Jumalan siunausta pyydetty, nöyrästi otettu vastaan hallat ja katovuodet.
Syvällä luottamus psalmin 33 sanoihin:
Onnellinen se kansa,
jonka jumala on Herra,
kansa, jonka Herra on omakseen valinnut. Ps. 33: 12
Suomi on maailmankartalla, ei etulinjassa. Suomi on itsenäinen vaan silti tuntuu, että sidosryhmiä on paljon. Olemme maana ja kansana riippuvaisia toisistamme maailmassa. Miten maailman suurten muutosten keskellä pieni Suomi pärjää? Viisautta ja taidollisuutta tarvitaan – eikä vain Suomessa vaan kokonaisvaltaisesti koko maailmassa. Tätä samaa ilmaa me hengitämme. Jo pelkästään ilmastonmuutos panee meidät muutosten eteen.
Presidentti Paasikivi on sanonut:
”Kansammme on historiallisen kehityksensä aikana kokenut hengenvaarallisiakin kohtaloja, joista se on, joskin suurilla kärsimyksillä, selvinnyt. Jumala on nähnyt niin paljon vaivaa Suomen kansan hyväksi, että Hän ei voi tätä kansaa tulevaisuudessakaan hyljätä. Siihen meidän on luotettava.”
Näin sanoi siis mies, joka kulki matkassaan kulunut Raamattu ja Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Molemmat lempikirjoja.
Taitaisivat olla hyviä kulutuskirjoja meidänkin elämässämme.