Kun koko Eurooppaa ja maailmaa kohahduttanut Britannian vaalitulos selvisi: Yhdistynyt kuningaskunta eroaa EU:sta, kaikkialla ihmiset löivät rintaansa ja miettivät: mitähän tästä vielä tulee? Onko tämä alku jollekin suuremmalle. Emme tiedä. Mutta tulkoon mitä tahansa, niin siinäkin on hyvä syy pysähtyä ja miettiä – ei vain sitä, mihin suuntaan Eurooppa tai Englanti kulkee, vaan mihin suuntaan itse kuljen. Johannesta mukaillen voi sanoa: Ei riitä että olen kerran kastettu Jumalan lapseksi – olenko sitä tänään?
Viimeisimmässä kasteessa, jonka olen toimittanut, kysyin vanhemmilta lapsen nimeä. ”Minkä nimen olette antaneet lapsellenne.” Kun nimi kerrotaan, sitä kuunnellaan tarkkaan. Nimi on tärkeä. Edelleen on suvussa toivomuksia lapsen nimeen liittyen. Olisi hienoa, jos toinen ja kolmas nimi kulkee suvussa. Siinä ikään kuin arvostettaisiin sitä hyvää, mitä edellisiltä sukupolvilta on saanut. Heidän nimensä säilyy. Sellaiset toivomukset ovat lausumattomana läsnä.
Evankeliumissa Johanneksen syntymää seurasi ympärileikkaus. Samassa yhteydessä lapselle annettiin nimi. Hämmästystä herätti se, miksi Johannes ei saanut nimeä isänsä mukaan. Se tuntui olevan vähän pahennustakin herättävä asia. Kun nimeä kysyttiin Elisabetilta ja hän vastasi Johannes, häntä ei oikein uskottu. Oliko hän keksinyt sen itse ja sanoi heille haluamansa nimen, kun lapsen isä ei pystynyt puhumaan. Hänen tiedon varaan asiaa ei voitu jättää. Sakariaalle vietiin vahataulu, jotta hän voisi kirjoittaa lapsen nimen siihen ja varmuus nimestä näin saataisiin. Sakarias kirjoitti sen nimen, minkä enkeli oli hänelle ilmoittanut: Johannes, Jumala on armollinen. Samalla hän sai puhekykynsä takaisin.
Tällainen tarina liittyy siihen, kun Jumala aloittaa tapahtumien sarjan vanhan liiton päättymiseksi. Se ei ole Brexit, vaan Lexit, lähtö lakiliitosta kohti uutta armoliittoa. Ehkä raamatullisempi sanonta olisikin Lexodus.
Johanneksen syntymä on merkkejä täynnä. Nuo kaikki merkit saivat ihmiset kysymään: Mikä tästä lapsesta tulee? Hänestä tulee varmasti jotakin suurta, sillä merkit hänessä olivat vahvat jo pienestä pitäen:
1) Ensinnäkin Johanneksen syntymään liittyi ihme. Elisabet tuli raskaaksi vanhoilla päivillään, vaikka hänen piti olla hedelmätön. Heillä ei Sakariaksen kanssa ollut syntynyt vielä ainuttakaan lasta. Se oli ollut heidän raskas surunsa maassa, jossa lasten nähtiin olevan Jumalan siunaus. Heidän kohtalo tuntui kiroukselta – siitä huolimatta, että he olivat hartaita ja lakia kunnioittavia juutalaisia.
Lapsettomuus ei ole harvinainen tarina Raamatussa. Näin kävi aikanaan myös Aabrahamille ja Saaralle. Myös Simsonin vanhemmat olivat lapsettomia. Samoin profeetta Samuelin äiti Hanna oli ollut lapseton. Eräs piirre tähän lapsen syntymään hedelmättömälle pariskunnalle on tämä: heille osoitettiin, erityisellä tavalla, että Jumala puuttui tapahtumien kulkuun. Syntymä ei ollut luonnollinen, vaan ihme ja lapsi on erityinen Jumalan lahja.
Johannes oli vanhemmilleen rukousten täyttymys. Tosin tuo rukous oli jo hiipunut kun Elisabet oli ohittanut iän, jolloin tullaan äidiksi. Yllättäen lapsi kuitenkin syntyi. Hän oli heidän ainokaisensa. Lahja jonka Jumala heille antoi. Mutta toisin kuin Aabrahamin poika Isak, tämä lapsi ei tuonut vanhemmilleen suvun jatkajaa. Johanneksesta suku ei saanut jatkoa. Johanneksen tie oli toisenlainen. Jumala erotti ja pyhitti hänen elämänsä kutsuen hänet autiomaahan. Näin lapsettomuuden suru vaihtui lapsenlapsettomuuden suruksi – vaikka kyllä he myös ymmärsivät sen merkityksen, mikä Johanneksen elämään liittyi. Tuskin se surua kokonaan poisti. Heidän sukunsa sammui eikä sukupolvien perintö siirtynyt eteenpäin. Se on aina raamatullisissa mittapuitteissa ymmärretty jonkinlaiseksi rangaistukseksi. Nyt siinä korostui se, että elettiin poikkeuksellista aikaa – lopun aikaa, jolloin jälkeläisten saaminen ei ole enää oleellista. Sitä lopun ajan alkua, Messiaan saapumista, Johannes kutsuttiin saarnaamaan.
Kun tätä lapsettomuuden surua mietin, ja tarkastelin omaa sukuani taaksepäin ja sivulle päin ja vaimoni kanssa juttelimme hänen suvustaan. Huomasimme samalla, kuinka yleisestä asiasta on kysymys. Lapsettomuuden suru on hyvin monen kannettavana – siitä ei vain puhuta. Ja sitten jos lapsen saa, ei ole ollenkaan selvää, että kaikki menee omien ajatusten mukaan. Lapsi voi olla erilainen lapsi monella tapaa. Ja ehkä suku hänen jälkeensä ei jatku. Kaikissa näissä tapauksissa se ei tarkoita elämän muuttumista merkityksettömäksi. Merkitys voi hyvin löytyä ja elämä olla antoisa – ehkäpä myös siten mikä ei muute olisi ollut mahdollista.
2) Toinen erikoinen piirre Johanneksen syntymään oli enkelin ilmestys Sakariaalle temppelirakennuksen sisällä, missä vain papit saivat olla tekemässä suitsutusuhria esiripun edessä. Siellä Sakarias kohtasi enkelin ja oli mykkä kun tuli takaisin ihmisten eteen. Hän oli epäillyt Herran enkelin sanoja ja siksi tehtiin mykäksi. Se ei silti ollut vain taivaallista kuritusta. Se oli myös kasvatusta, jossa Sakarias oli joutunut Jumalan kouluun. Siinä koulussa opeteltiin hiljaisuudessa nöyryyttä.
Nöyryyden koulu Sakarialle oli sekin, että ei hänen nimensä eikä isoisän nimi kelvannut pojalle nimeksi. Se tarkoittaa sitä, että Johannes on jotakin muuta kuin vain sukunsa jatke. Johanneksen elämä irrotettiin sukupolvien ketjusta. Hänestä oli tulossa jotakin suvustaan riippumatonta.
Hän oli Jumalan siunaus ja lahja vanhemmilleen, ja samalla hän kantaa mukanaan uuden ajan uutta siunausta, Hänen tehtävänsä ylittää tavanomaiset mittasuhteet.
Enkeli oli ilmoittanut Sakarialle pojan kutsumuksen: ”Hän on oleva suuri Jumalan mies. Viiniä ja väkijuomaa hän ei juo. Jo äitinsä kohdusta hän on täynnä Pyhää Henkeä.” Luuk 1:15
Sakarias tiesi tämän merkitsevä sitä, että poika omistaa koko elämänsä Jumalan palvelemiseen. Johannes Kastajan tie vei hänet autiomaahan yksinäisyyteen. Jumalan kouluun. Hänestä ei tullut temppelin papistoa niin kuin isästään. Johanneksen kutsumus oli profeetan ja nasiirin kutsumus. Nasiiri on vihkinyt koko elämänsä Jumalan palvelemiseen. Vanhan testamentin pitkätukkainen Simson oli samanlainen. Yleensä nasiirilupaus annettiin vain tietyksi aikaa. Sen aikana ei saanut leikata hiuksiaan tai partaansa. Simsonin kuten Johanneksen nasiirilupaus oli koko elämän mittainen.
Kun Johannes toteutti saarnaajan kutsumustaan ja kehotti ihmisiä kääntymään, hän samalla kutsui ihmisiä kasteelle. Kastetoiminta oli tunnusomaisin Johannekseen kuuluva piirre. Johanneksen kaste oli parannuksen kaste, se merkitsi samalla lupauksen antamista Jumalalle: Uudistunutta jumalasuhdetta ja uutta suuntaa elämässä, jossa vakavammin toimitaan Jumalan tahdon mukaan. Pelkkä juutalaisuus ei riitä, täytyy elää todeksi sen ihanteet, sillä käsillä on viimeiset ajat. Pian Messias tulee ja puhdistaa puimatantereen.
Mitähän tästä lapsesta tulee? Sillä herran käsi on hänen yllään. Johanneksesta tuli Jumalan mies. Mutta hänestä ei tullut sillä tavalla suurta, että hänellä olisi ollut yhteiskunnallinen arvostettu asema. Hän oli suuri, koska hän antoi koko elämänsä Jumalalle. Se ei ollut hänelle varsinaisesti uhraus. Se oli hänelle vapauttavaa – elää todeksi omaa kutsumustaan.
Johanneksessa näkyy se, että me emme ole oman elämän supersankareita, emme maailman napoja. Johannes suostui siihen että Jumala on enemmän ja ensimmäinen. Johannes tunsi itsensä ja tunnusti oman tehtävänsä. Hän ei lähtenyt metsästämään suosiota. Hän suostui vaatimattomampaan rooliin. Hän suostui kutsumukseensa eikä yrittänyt olla jotakin muuta.
Hän ei siksi varastanut huomiota itselleen vaan ohjasi sen Jumalaa kohti. Hän herätti ihmisiä ja opasti uudelle tielle. Kääntykää turhilta teiltänne: Messias saapuu. Hän oli täynnä Pyhää Henkeä ja teki Pyhän Hengen työtä ennen helluntaita.
Jumala voi tehdä kivistä itselleen lapsia. Sinustakin on sellainen kasteessa tehty. Oletko sitä tänään.
Uudistu sinäkin suhteessa Jumalaan joka päivä. Tuo itsesi, sydämesi Herran eteen. Anna Hänen puhdistaa sinut anteeksiannolla. Aloita tänään, aloita täältä alttarilta. Jumala on armollinen.