Moniko meistä nykyihmisistä tietää, mistä juhannuksessa on oikeastaan kysymys? Kyllähän moni sanoo juhannusta toki viettävänsä, mutta se tarkoittaa mökkielämää, saunomista ja pöydän moninaisten antimien nauttimista. Monelle juhannus merkitsee näin vain hiukan normaalia juhlavampaa vapaa-aikaa. Laitetaan siniristilippu salkoon. On valoisa keskikesän aika!
Juhannus tulee nimestä Johannes. Tämän kristillisen pyhäpäivän aiheena on ”Tien raivaaja”. Kysymys ei kuitenkaan ole mökkitiestä tai saunapolusta. Tämä päivä on Johannes Kastajan, Herran edelläkävijän, muistopäivä. Tämä juhla kutsuu meitä kaikkia raivaamaan tietä Jeesukselle, joka on meidän kaikkien todellisin elämä.
Tämän pyhäpäivän keskushenkilö kuitenkin on Jeesus. Johannes tuli raivaamaan hänelle tietä. Johannes tunsi tehtävänsä rajat: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” (Joh. 3:30) Johanneksella oli tärkeä tehtävä, mutta sen hän tiesi, että Jeesuksen tehtävä oli oleva vielä monin verroin tärkeämpi: ”Minun jälkeeni tulee minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes kumartumaan ja avaamaan hänen kenkiensä nauhoja. Minä olen kastanut teidät vedellä, mutta hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä.” (Mark. 1:7-8) Johanneksen saama tehtävä oli alisteinen Jeesuksen saamaan tehtävään nähden.
Juhannus on valon juhla. Iloitsemme keskikesän auringosta. Onko juhannuksemme siis säistä riippuvainen? Onko juhannus pilalla, jos sataa?
Juhannuksenvietossa on helppoa keskittyä ulkonaisiin tekijöihin, kuten sää
ja grillimakkara ja ehkä myös katiska. Juhannus on enemmän kuin vain iloinen keskikesän juhla. Juhlan jälkeisiä aikoja ounastellessa voimme nyt nostaa esille nämä Raamatun sanat: ”Laki tuli maailmaan sitä varten, että rikkomus tulisi suuremmaksi. Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi.” (Room. 5:20) En halua toki tänäänkään pilata
kenenkään juhlatunnelmaa synkkämielisellä moralisoinnilla, mutta karu
tosiasia on, että pian lehdistä taas luetaan uutisia turhista kuolemista,
humalaisten hukkumisista, perheriitojen karmaisevista päätöksistä. Monille
joudutaan lukemaan lakia, ja monet joutuvat lukemaan tiilenpäitä. Tämä
kaikki olisi kuitenkin vältettävissä. Tämä kaikki on turhaa, turhuuksien
turhuutta. Kysymys on todellakin turhista kuolemista, turhasta hädästä ja
turhasta ahdistuksesta. Keskikesän nautinnoilla ei voi korvata sitä sanomaa, joka on sillä todellisella juhannuksella, jota kirkko viettää Johannes Kastajan muistopäivänä. Johannes tuli valmistamaan tietä Jeesukselle. Johannes joutui raivaamaan tietä. Luemme Raamatusta tärkeää, ajatonta profetiaa: ”Harhautuneena kansa kulki omien halujensa teitä. Ne tiet minä olen nähnyt. Mutta nyt tahdon parantaa tämän kansan, johtaa sen askelia, tahdon antaa sille lohdutuksen. Sen surevien huulille minä annan ylistyksen hedelmän. Minä annan rauhan, rauhan lähelle ja kauas – sanoo Herra – ja minä parannan heidät.” (Jes. 57:17–19) Nimi ”Johannes” merkitsee: Jumala on armollinen.
Armollisuus ei ole aivan samaa kuin sormien läpi katsominen. Jumala ei katso sormien läpi, hän katsoo suoraan sydämeen. Pyhän Hengen parantavalla armovoimalla hän puhdistaa sydämen, siis anteeksiantamuksellaan ja täydellisellä armollaan Jeesuksen Kristuksen tähden. Johannes saarnasi parannusta synneistä väkevästi. Monet loukkaantuivat ja käänsivät selkänsä. Johannes oli peili, josta karu totuus taisi näkyä liian tarkasti. Mutta kun äsken laskettelin totuuden sanoja juhannuksen nykymenosta, niin täytyyhän tässä saarnata armoakin. Jumalan ihmeellistä armoahan se on, että toisaalta kaikella rypemisellähän me pelastuksen ansaitsemme, emme pysty siihen hyvyydellämme. ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme.” (1. Joh. 4:10–11)
Arvoisat sanankuulijat!
Iloitkaamme tänä juhannuksena keskinäisestä yhteydestämme. Nauttikaamme kaikista niistä lahjoista, jotka saamme hyvältä ja ihmisiä rakastavalta Jumalalta. Muistakaamme, että vesisade ei huuhtele pois sydämen juhannusta, jonka keskellä säteilee sanoma armollisesta Jumalasta, joka tulee antamaan ainoan Poikansa meidän keskuuteemme, jotta saisimme kuunnella iankaikkisen Isämme ikuista rakkauden ääntä. Niin kuin Johanneksen, myös kirkkonsa Jumala on lähettänyt pyhän valon todistajaksi. Johanneksen tehtävänä ei ollut korostaa itseään tai tehtäväänsä, vaan hänen tehtävänään oli valmistaa tietä Jeesukselle. Kirkon tehtävänä on muistuttaa ihmisiä siitä, että ainoastaan Jeesus Kristus on tie, totuus ja elämä. Jeesus Kristus on tärkein ja ainoa todellinen uskon esikuva. ”Usko merkitsee syvää luottamusta Jumalaan, kaiken luojaan. Jumala haluaa lahjoittaa elämäämme perusturvallisuuden yhteydessä
itseensä, joka elämän antajana on kuolemaa vahvempi. Usko liittyy kiinteästi ihmiselämän eri vaiheisiin. Rukouksena, kiitoksena ja ylistyksenä se on elävää vuorovaikutusta, eräänlaista keskusteluyhteyttä Luojan ja luodun välillä.” (http://evl.fi)