Juhannuspäivän evankeliumiteksti kertoo henkilöstä, joka edusti eräänlaista pelastushistorian siirtymävaihetta – siis Johannes Kastajasta. Tekstissä kuvaillaan hänen elämänsä kahdeksaa ensimmäistä päivää. Juutalaislapset ympärileikataan kahdeksan päivän ikäisinä, ja tilaisuus on samantapainen kuin meille kaikille tuttu kaste. Olennaista on lapsen liittäminen osaksi Jumalan kansaa, ja samalla hänelle annetaan nimi. Nimenanto itsessään on sekin tärkeä tapahtuma – todetaanhan Jesajan kirjassa, että Jumala on meidät jokaisen nimeltä kutsunut.
Toisin kuin monet muut, Johannes Kastaja ei jäänyt Raamatun lehdille vain myöhemmän elämänsä vuoksi. Jeesuksen tavoin hän kuului niihin harvoihin, joiden syntymäänkin liittyi jotain poikkeuksellista. Johanneksen äiti Elisabet oli hurskas nainen, jolle ei ollut korkeaankaan ikään mennessä siunaantunut lapsia. Luultavasti hän ja hänen miehensä Sakarias olivat vuosien aikana ehtineet totuttautua siihen ajatukseen, että he tulisivat jäämään lapsettomiksi. Rukous ja toivo lapsen syntymisen puolesta olivat jo loppuneet, jäljelle oli jäänyt katkera pettymys.
Kuitenkin Herralla oli omat suunnitelmansa, ja niin enkeli ilmestyi Sakariaalle tämän ollessa toimittamassa papin tehtäviä. Enkeli kertoi, että Elisabet tulisi synnyttämään pojan, vaikka hän olikin jo vanha ja hedelmätön. Pojan nimeksi tulisi antaa Johannes. Sakarias ei uskonut enkelin tuomaa sanomaa, ja sen tähden hän menetti puhekykynsä pojan nimenantoon asti. Samalla hän myös kuuroutui – evankeliumitekstissä kerrotaan, kuinka muut ihmiset joutuivat ilmaisemaan asiansa hänelle viittomalla. Sakariaan epäilykset olivat kuitenkin ymmärrettäviä – hän ei vain voinut kuvitella, että Jumala pystyisi tekemään vanhan naisen hedelmälliseksi. Jumala on kuitenkin – epäilyksistä huolimatta – kaikkivaltias, ja niin Elisabet tuli raskaaksi. Yhdeksän kuukautta kului, ja niin pääsemme juhannuspäivän evankeliumitekstin tapahtumiin.
Johannes Kastajan syntymä oli suuri ihme. Jumala itse puuttui tapahtumien kulkuun ja kaikki Elisabetin ja Sakariaan tunteneet ihmiset saivat huomata, että jotain poikkeuksellista oli tapahtumassa. Elisabet sai odottaa äidiksi tulemistaan korkeaan ikään saakka, mutta se tapahtui Jumalan kunniaksi. Naapurit ja sukulaiset iloitsivat yhdessä Elisabetin kanssa – olihan Herra osoittanut hänelle uskomattoman suurta laupeutta.
Kuten muillekin kahdeksan päivän ikäisille juutalaislapsille, tuli myös Johannekselle antaa ympärileikkauksen yhteydessä nimi. Nimellä oli suuri merkitys, sillä vanhemmat sisällyttivät siihen tulevaisuuden toiveensa. Tekstissä sanotaan, että ”muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias”. Isän mukaan nimeäminen olisi tarkoittanut sitä, että lapsi olisi aikuistuttuaan jatkanut isänsä jalanjäljissä tämän työtä. Sakarias olikin kotiseudullaan ammattinsa puolesta eräänlainen julkisuuden henkilö, ja samassa työssä jatkava poika olisi ollut isälleen suuri ylpeyden aihe.
Elisabet kuitenkin ilmoitti, että lapsen nimeksi tulee Johannes. Tämä sai paikalle kokoontuneet ihmiset hämmennyksen valtaan – tuohon aikaan ei ollut tapana ottaa käyttöön nimiä, joita suvusta ei jo entuudestaan löytynyt. Siksi ihmiset epäilivätkin Elisabetin harkintakykyä – he eivät tienneet tämän toimivan Herran enkelin käskyn mukaisesti. Sakarias kuitenkin ilmoitti kirjoitustaulua käyttäen olevansa samaa mieltä vaimonsa kanssa ja sai samalla puhekykynsä ja kuulonsa takaisin. Hän puhkesi ylistämään Jumalaa täynnä Pyhää Henkeä. Vanhemmat olivat asiasta yksimielisiä, eikä sukulaisilla ollut enää mahdollisuuksia muuttaa nimenantosuunnitelmia. Jumala oli jo päättänyt lapsen nimen, ja vanhemmat eivät hurskaina ihmisinä halunneet toimia hänen tahtonsa vastaisesti.
Evankeliumitekstissä kerrotaan, kuinka ihmeellisestä nimenantotilanteesta kuulleet ihmiset miettivät, että ”Mikähän tästä lapsesta tulee?” He olivat todistaneet pojan isän saavan puhekykynsä takaisin nimenannon yhteydessä – jotain merkillistä täytyi siis olla tapahtumassa. Sakariaalle ja Elisabetille kysymys pojan tulevaisuudesta ei ollut ollenkaan niin epäselvä. Jumala oli enkelinsä kautta ilmoittanut tahtonsa, josta oli ennustettu jo Vanhassa testamentissa. Juhannuspäivän ensimmäisessä lukukappaleessa Johanneksen tulosta ennustettiin näin: ”Ääni huutaa: Raivatkaa autiomaahan Herralle tie! Tasoittakaa yli aron valtatie meidän Jumalallemme!”
Mutta miksi Herralle oli niin tärkeää, että Johanneksen nimi oli nimenomaan Johannes? Tämä nimi tarkoittaa, että ”Jumala on armollinen”. Jo Johanneksen syntymä oli ollut uskomaton armonosoitus hänen vanhemmilleen, jotka olivat jo pitkään luulleet jäävänsä lapsettomiksi. Jälleen kerran nimi toimi myös enteenä pojan tulevasta työstä – aikuistuttuaan hän tulisi raivaamaan tietä Jumalan armolle. Johannes otti tehtävänsä vastaan mukisematta ja saarnasi taivasten valtakunnan tulosta kehottaen ihmisiä parannuksentekoon.
Kuten jo aiemmin totesinkin, Johannes Kastaja edusti eräänlaista siirtymävaihetta pelastushistoriassa. Hän oli samanaikaisesti sekä lakia saarnaava profeetta, joka edellytti seuraajiltaan kääntymystä, että armon julistaja, joka Jeesuksen nähdessään sanoi: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” Johannes oli tienraivaaja, joka tasoitti Herralle reitin. Niille seuraajilleen, jotka luulivat häntä Messiaaksi, hän kertoi hänen jälkeensä tulevasta, joka olisi paljon väkevämpi ja kastaisi ihmisiä Pyhällä Hengellä ja tulella.
Johannes Kastajan tavoin mekin voimme toimia tienraivaajina. Hänen esimerkkinsä mukaisesti mekin saamme teoillamme ja sanoillamme kertoa kanssamme eläville ihmisille Jumalan valtakunnasta. Lain saarnaa tarvitaan tänäkin päivänä, sillä monilla aikamme ihmisillä on vääristynyt käsitys vapaudesta. Vapaus ei ole elämää ilman sääntöjä ja rajoituksia, todellinen vapaus syntyy uskosta Jeesukseen Kristukseen. Lain saarnan tähden Johannes Kastaja lopulta teloitettiinkin, kun hän moitti Herodesta siitä, että tämä oli vienyt itselleen veljensä vaimon.
Johannes ei kuitenkaan julistanut pelkästään lakia, vaan hän oli ennen kaikkea Jeesuksen edelläkävijä. Juhannus on nimensä mukaisesti Jumalan armon juhla. Johannes Kastaja jaksoi julistaa armon sanomaa, vaikka hänen oma elämänsä oli täynnä haasteita ja vastoinkäymisiä. Tänäänkin me saamme uskoa siihen, että Jumalan Karitsa on ottanut pois maailman synnin ja että usko yksin riittää. Jumala on armollinen, ja me kelpaamme hänelle juuri tällaisina syntisinä kuin olemme – kelpaisimme vielä huonompinakin.