Samalla kun neljä evankelistaa antavat yhtäpitävän todistuksen Vapahtajamme elämästä, opetuksesta, kuolemasta ja ylösnousemuksesta, ne kuitenkin tarjoavat jokainen oman erityisen näkökulman tapahtumiin. Ne ovat kuin neljä erilaista saarnaa samasta tekstistä.
Näkökulmien rikkaus koskee myös Jeesuksen kärsimyshistorian tapahtumia. Tänään tarkasteltavanamme on Matteuksen todistus. Me kyselemme, mitä Jumala haluaa sanoa meille tänään Matteuksen välityksellä. Matteuksen evankeliumissa Jeesus on ennen kaikkea yksin jäänyt ja vaikeneva Kristus. Hänen ympärillään riehuvat kaikki pahuuden voimat, villeinä ja äänekkäinä. Saatana on käynyt voimakkaimpaan taisteluunsa siellä, missä Jumalan rakkauden suurin pelastusteko on tapahtumassa.
Pahuuden voimat tulevat esiin kasvottoman kansanjoukon mielivallassa, sensaationhalussa ja kiihkossa: ”Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!” Pahuuden voimat tulevat esiin roomalaisten ilveilyssä ja pilkkanaurussa. Juutalaisten kansanjohtajien pilkkahuudot kuuluvat ristillä riippuvan Vapahtajan korviin suorastaan kiusaajan yllytyksenä: ”Muita hän on auttanut, itseään hän ei voi auttaa. Onhan hän Israelin kuningas, astukoon nyt alas ristiltä, niin uskomme häneen.” Julkisen toimintansa edellä Jeesus oli yksin kiusattavana erämaassa. Ristillä nuo samat kiusaukset kohtasivat häntä, yksin jätettyä, entistä voimakkaampina.
Tämän kaiken saatanallisen voiman ja synnin todellisuuden Vapahtaja kohtasi yksin. Hän ei ollut ainoastaan kansansa hylkäämä ja tuomitsema. Hänen lähimmät oppilaansakin olivat häneen pettyneet. Ja mikä ankarinta: Jumala oli jättänyt hänet tuomiota, synnin taakkaa, yksin kantamaan.
Matteuksen kuvaukseen kärsivästä Vapahtajasta sopivat suorastaan järkyttävän tarkasti viisisataa vuotta aikaisemmin kirjoitettu ja äsken kuulemamme profeetta Jesajan kuvaus vaikenevasta, kärsivästä Herran palvelijasta. Jeesus oli seisonut huomiota herättävän vaiteliaana jo tuomareittensa edessä. Ei vähäisintäkään puolustautumisen sanaa.
Sanat, jonka kautta kaikki on luotu, sanat, jotka olivat antaneet monille uuden toivon, sanat, joista mekin saamme elää, olivat nyt vaiti. Sanojen tilalla oli hiljaisuus, täydellinen vaikeneminen. Ensimmäinen, mitä Isä oli kerran luonut sanansa kautta, oli valo. Valo oli ollut kaiken muun elämän ehto. Valo oli ihmisille muistutus Jumalan uutta luovasta läsnäolosta. Jumala ja häikäisevä kirkkaus kuuluivat yhteen. Nyt valokin sammui keskellä keväistä päivää. Kaiken peitti synkkä hiljaisuus, ikään kuin Jumala olisi täydellisesti hylännyt luomakuntansa pahuuden valtaan.
Kammottavan pimeyden keskellä, kaikkien hylkäämänä, tuskissaan riippui ristillä Jumalan Poika. ”Eeli, eeli, lama sabaktani, Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut” olivat ainoat Matteuksen tallentamat Jeesuksen sanat ristiltä. Ne olivat syvästä yksinäisyydestä nouseva tuskanhuuto. Kuvaavaa on, että senkin ihmiset käsittivät väärin ja kovuudessaan väänsivät ivaksi. Jeesus oli todella yksin saatanan vallan riehuessa koko voimallaan häntä vastaan.
Oliko Jumala poissa? Luther palasi kirjoituksissaan kerta toisensa jälkeen Jumalan salaisuuteen, siihen merkilliseen tosiasiaan, että Jumala olettamustemme vastaisesti lähestyy ihmistä vastakohdissaan. Joudumme usein katsomaan häntä selkäpuolelta niin kuin Mooses kerran Siinain vuorella. Täydellisellä vaikenemisellaan Jumala ravistelee meitä voimakkaimmin. Hänen kaikkivaltiutensa on turvallisin linna silloin, kun pahan voimat päästetään irti. Poissaolollaan hän muistuttaa koskettavimmin olemassaolostaan. Hänen vihansa kautta opimme näkemään hänen armonsa ja rakkautensa. Aina, halki Vanhan Testamentin, hän oli peittänyt käsittämättömän valtansa ja kirkkautensa suojaavaan pilveen. Mitä enemmän hän oli peitossa, sitä ehdottomammin hän oli ihmistä lähellä. Kristityt rukoukset opettajat puhuvatkin häikäisevästä pimeydestä. Jumalan Pojan huutaessaan tuskaansa pimeässä Jumala oli läsnä voimakkaammin kuin koskaan, koko luomakunta oli hänen kärsivän rakkautensa syleilyssä.
Vaikenevan Kristuksen ja pimeyteen kätkeytyvän Jumalan ohella Matteus kuvaa pitkäperjantain evankeliumissaan kolmea ihmisryhmää. Lähimpänä ristiä olivat pakanat, maaherra Pontius Pilatuksen asettama ja sadanpäämiehen johtama teloituskomennuskunta. Heille, itsensä kovettaneille suurvallan palkkasotureille yhden avuttoman juutalaisen pieksäminen ja ristiinnaulitseminen tuo ehkä jonkinlaista sairasta vaihtelua kasarmielämään syrjäisessä barbaarimaassa. Arvan heittäminen teloitetun vähäisestä jäämistöstä käy ajankulusta kuolemaantuomitun kuolemaa odoteltaessa.
Toisena ryhmänä ovat ohikulkevat juutalaiset ja heidän mielipiteitään ohjailevat kansanjohtajat. He näkevät asiakseen herjata Jeesusta jo siitäkin syystä, ettei kukaan sattuisi ottamaan Pilatuksen määräämää ristin päällekirjoitusta tosimielessä.
Kolmantena ryhmänä ovat Jeesuksen opetuslapset ja ystävät. Ainakin useimmat heistä seurasivat tapahtumia kaukaa, vaiteliaina, pettyneinä ja kauhuissaan. Yhteistä näille ryhmille oli se, ettei yksikään ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Arvoituksellisina kuului ristiltä tuskanhuuto: ”Eeli, eeli, lama sabaktani.” Juutalaiset käsittivät sen väärin. Roomalaisille se oli aivan vierasta kieltä. Kaikille oli salaisuus, mitä todella tapahtui. Jumalan Poika taisteli aivan yksin.
Entä sitten, kun Jeesus oli kallistanut päänsä ja antanut henkensä? Mitä muutoksia näemme näiden ryhmien sielunliikkeissä? Juutalaiset palasivat näkemästään kovettuneina ja turtuneina koteihinsa. He koittivat häätää kaiken näkemänsä mielestään voidakseen viettää harrasta ja iloista pääsiäisjuhlaa auringon laskettua mailleen. Heidän temppelinsä esirippu oli revennyt kahtia ylhäältä alas kuin merkkinä siitä, että temppelin päivät olivat luetut. Uhripaikkaa ei enää tarvittu, kun kaikki oli jo täytetty ja tie kaikkein pyhimpään luo oli avattu. Edes Jeesuksen seuraajat ja ystävät eivät pitkäperjantaina käsitä, että kirjoitusten profetiat olivat täyttyneet. ”Rangaistus oli hänen päällään, että meillä olisi rauha.” Kauhuissaan ja pelokkaina he vetäytyivät lukittujen ovien taakse. He olivat pettyneet: ”Me toivoimme hänen olevan sen, joka lunastaa Israelin.
Entä roomalaisten teloituskunta, tuo pakanoiden joukko ristin juurella. Juuri siinä näyttää tapahtuneen merkittävin muutos. Matteus kertoo: ”Kun sadanpäällikkö ja miehet, jotka hänen kanssaan vartioivat Jeesusta, näkivät maan vavahtelun ja kaiken, mitä tapahtui, he pelästyivät suunniltaan ja sanoivat: ”Tämä oli todella Jumalan Poika!” Pilkkaajista tuleekin tunnustajia. Se on Jumalan teko. Tämän yksityiskohdan mainitseminen on ominaista juuri Matteukselle. Evankeliumi lienee alun perin kirjoitettu juutalaista lukijakuntaa varten, mutta alusta loppuun se muistuttaa, että Jeesus on koko maailman Vapahtaja. Juuri Matteushan aloittaa evankeliuminsa kertomalla Jeesus-lasta kumartamaan tulleista itämaan viisaista ja päättää sen lähetyskäskyyn. Ei ole siis sattuma, että juuri Matteus on myös se, joka tuo lukijoiden nähtäväksi myös sen työn, minkä Jumala teki teloituskomennusta suorittavissa roomalaisissa. Tähän pieneen yksityiskohtaan sisältyy valtavat näköalat. Toteutuu se, mitä Paavali Efesolaiskirjeessä kutsuu evankeliumin salaisuudeksi. Hurskaitten hylkäämä portin ulkopuolella tapettu Herra kuuluu koko maailmalle, aivan tavallisille syntisille, maailman ihmisille, pakanoille. Juutalaisten kuningas tapetaan, mutta nämä tavalliset syntiset kuljettavat hänet kaikkien kansojen elävänä kuninkaana kaikkialle maailmaan.