Kirkastusvuoren tapahtuma on kuin uni. Se tapahtuu korkealla vuorella arkisen elämänpiirin yläpuolella. Elämän arjen hälyt ovat jääneet kauas. On hiljaista. Vain tuuli humisee. Matalalla kulkevat pilvet peittävät vuoren huipun valoisaan harsoon. Silloin nähdään jotain käsittämätöntä. Jeesus keskustelee vuosisatoja sitten eläneiden Jumalan miesten kanssa. Hän säteilee käsittämätöntä kirkkautta. Mitä tämä on? Kolme opetuslasta, jotka Jeesus on valinnut tä-män merkillisen kohtaamisen todistajiksi, ovat ymmällään Jumalan suuren salaisuuden edessä ja heitä pelottaa. Mitä tämä tarkoittaa?
Mooses ja Elia? Miksi juuri he? Mitä heidän läsnäolollaan on sanottavaa tapahtuman todistajille ja heidän kauttaan meille, tämän päivän kristityille? Palautetaanpa mieliin Mooses, mies, jolle Jumala antoi tehtäväksi johtaa kansansa orjuudesta vapauteen? Nuori mies tulee Moorian eli Siinain vuoren juurelle paimentaen appensa Jetron lampaita. Hänen menonsa pysäyttää pensas, joka näyttää palavan, mutta ei kuitenkaan kulu. Pensaassa Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala puhuu miehelle, joka ei entuudestaan tunne esi-isiensä Jumalaa. Jumala antaa Moosekselle tehtävän. Mooses kysyy Jumalan nimeä. Hän tahtoisi saada otteen Jumalasta, joka häntä puhuttelee. Hän tahtoisi saada haltuunsa edes nimen. Mutta hän saa vain arvoituksen. ”Jahve”, ”Minä olen” Se on ainoa nimeni. Luoja oli antanut kerran kaiken luodun ihmisen valtaan ja varjeltavaksi. Siksi ihminen oli saanut oikeuden antaa kaikille luontokappaleille nimet. Luojaa itseään hän ei hallitse. Ainoa Jumala ei tarvitse nimeä.
”Minä olen” kertoo kuitenkin riittävästi. Jumalien joukossa on vain yksi ainoa, joka todella on ja elää. ”Minä olen” on nimi, joka siksi erottaa hänet muista Jumalaista. Ainoa elävä Jumala on ”Olen” isolla oolla. Kaikki mikä luomakunnassa on, on saanut olemisensa häneltä. Jos ei häntä olisi, ei mitään muutakaan olisi. Jos ei häntä olisi, ei olisi sinua, eikä minua, ei koko maailmaa, ei mitään. Hänen olemisessaan me kaikki liikumme ja olemme. Hän on kaiken olemisen Luoja ja perusta.
Jumala on myös ikuinen preesens. Hän on – ei ”oli” tai ”tulee olemaan”. Kaikki muu oleminen on ajallista, aikaan sidottua. Hän, joka on luonut ajan, on ja vaikuttaa joka hetki historian jokaiseen hetkeen. Minä olen. Tätä nimeähän Jeesuskin itsestään käytti. Minä olen maailman valo. Minä olen elävä vesi. Minä olen viinipuu … Juutalaiset kirjanoppineet tajusivat, että Jeesus käyttää itsestään Jumalan nimeä. Totisesti, ennekuin Aabraham syntyi, minä olen, sanoi Jeesus. Mutta palatkaamme Moosekseen.
Vuosia myöhemmin Mooses saapuu vapautetun kansansa johtajana jälleen saman vuoren juurelle. Tällä kertaa hän nousee ylös vuorelle kohdatakseen ainoan elävän Jumalan, kaiken olevan Luojan. Vuorella Mooses ei enää kysele Jumalan nimeä. Sen sijaan hän ilmaisee halunsa nähdä Jumalan itsensä. Sitä Jumala ei kuitenkaan voi sallia. Kuolevaiselle se ei ole mahdollista. Sen sijaan Jumala painaa Mooseksen maanhan, kallion koloon ja suojaa häntä oikealla kädellään. Jumalan antaa kirkkautensa kulkee läheltä. Hän näyttäytyy Moosekselle selkäpuolelta.
Jumala on lähellä niitä, jotka ovat maahan painettuja, niitä, jotka ovat ruhjoutua elämän puserruksessa. Hän on lähellä niitä, jotka tuntevat oman heikkoutensa ja pienuutensa. Hän suojelee heitä. Jumalan näyttäytyy heille selkäpuolelta, kääntöpuolelta, vastakohdissaan. Luther selittää sen niin, että, ääretön. käsittämätön, kaikkivaltias ja pyhä näyttäytyy rajallisena, silmin katseltavana, vallasta riisuttuna ja häväistynä. Juuri tämän suosionosoituksen Jumala on valmistanut niille, jotka häntä kaipaavat. Maahan painettuina, omasta itsevarmuudestamme riisuttuina ja syntimme tuntevina saamme katsella Kristusta, ihmiseksi tullutta, vallasta riisuttua ja puolestamme kärsinyttä Kristusta. Eikä Jumala enää vain kulje ohi. Hän kulkee kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti.
Puolentuhatta vuotta myöhemmin samalle vuorelle kauas erämaahan laahustaa väsynyt, loppuun palanut Jumalan palvelija, profeetta Elia, Jeesuksen toinen keskustelukumppani kirkastusvuorella. Hänetkin Jumala johtaa ylös vuorelle ja asettaa kallioluolaan odottamaan. Hänenkin ohitseen Jumala lupaa kulkea. Nousee mahtava myrsky, joka repii vuoria rikki ja murskaa kallioita. Tulee maanjäristys, joka saa kalliot halkeilemaan ja tulta, joka sinkoilee kallioista. Elia tajuaa, ettei Jumalaa voi saada haltuunsa tunteiden myrskyssä. Korkeintaan ne valmistavat tietä. Sitten Elia kuulee leppeän tuulen huminan. Hän astuu luolastaan esiin ja peittää kasvonsa. Hän tajuaa, että Jumalan kohtaaminen on lepo häntä etsivälle. Saman viisauden lausui myöhemmin kirkkoisä Augustinus: Jumala on luonut ihmisen yhteyteensä. Siksi sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa.
Kaksi Jumalan miestä. Sama vuori. Sama salattu Jumala on läsnä. Kumpikin mies oppii saman. Jumalan tunteminen on sen tajuamista, miten vähän häntä voimme tiedoillamme, ymmärryksellämme tai tunteillamme ottaa haltuumme. Kun ihminen lähestyy Jumalaa, Jumala suurenee ja ihminen pienenee. Molemmilla Jumalan miehillä on salaperäinen loppu. Kumpaakaan ei haudata. Ruumis ei jää ihmisten käsiin. Jumala ottaa heidät yksinkertaisesti pois, luokseen.
Jälleen kuluu puolentuhatta vuotta. Nyt vuori on toinen, mutta sitäkin ympäröi tietämättömyyden, Jumalan suuren salaisuuden pilvi. Miten on mahdollista, että Jeesus keskustelee tuhannen ja viidensadan vuoden takaisten miesten kanssa. Miksei olisi? Jeesus Kristus itse on ”minä olen”. Joka hetki hänen käsillään on historian jokainen hetki. Yhtä hyvin Jeesus olisi voinut keskustella Aadamin, Abrahamin tai tulevien vuosisatojen ja vuosituhansien ihmisten kanssa. Vain me olemme aikaan sidottuja. Me voimme kohdata hänet vain tässä ja nyt, siinä hetkessä, jota me kulloinkin elämme. Siksi jokainen elämämme päivä on arvokas. Siksi Jeesus kehottaa käyttämään kulloinkin käsillä olevan ajan ja hetken mahdollisuudet.
Tuskin Pietari, Jaakob ja Johannes tajuavat, mitä vuorella tapahtuu. He eivät tajua enempää kuin Mooses tai Elia aikanaan. Mutta hekin muuttuvat. Voimme kuvitella, että vuorelta laskeutuu Jeesuksen seurassa kolme hiljaista miestä. Siinä on miehiä, jolla ei ollut varaa eikä halua rehvastella Jumalan tietämisellään ja tuntemisellaan. Heidän itsevarmuutensa on riisuttu. Alas laskeutuu pienempiä miehiä kuin vuorelle oli noussut. Mutta heidän Jumalansa on nyt suurempi ja heidän mestarinsa on suurempi ja käsittämättömämpi. Samalla Jeesus on heille myös entistä rakkaampi. Hän on se Jumalan oikea käsi, jonka turvissa he tunsivat olleensa vuorella. Hän on se suojaava käsi, joka tuli olemaan heidän kanssaan maailman loppuun asti, silloinkin, kun he aikanaan tunsivat olevansa Jumalan selän takana ja koko maailma tuntui olevan heitä vastaan.
Kristus oli nyt heille vielä enemmän, Jumala itse. Hänessä he rohkenivat lähestyä pyhää Jumalaa syntinsä tuntevina ja uskossaan heikkoina. Kristuksessa he olivat oppineet tuntemaan Jumalan, joka tuntee ihmisen heikkouden ja säälii heitä. He olivat löytäneet syntisten Vapahtajan. Hän oli oleva heidän suojaava kätensä kerran Jumalan tuomioistuimen edessä. Hän oli Jumalan suojaava, armahtava, rakastava ja elämän lahjoja jakava käsi. Hän tuli olemaan Jumalan oikea käsi, joka oli vievä kaikista kansoista koostuvan Jumalan kansan historian erämaavaelluksen läpi perille luvattuun maahan, Jumalan valtakuntaan.