Kynttilänpäivä, Luuk. 2: 22 – 33, Kari Tiirola

Pappani Kaikkosen Ville oli saarnamies. Niin kuin hänen isänsäkin
,
saman
niminen, jota vanhaksi Villeksi
puhuteltiin.
Molemmat olivat saaneet lestadiolaisen herätyksen sen pikkuesikois
–
eli rauhansanalaisessa
muodossaan. Ja kun puhuja oli, Villelle kertyi melkoisen paljon saarnamatkoja erityisesti pohjoiseen
Tornionlaaksoon, rajan molemmille puolille. Mutta myös ranni
kolla, Kalajoella ja Himangalla pyhäjokinen
saarnamies kävi usein seuroja pitämässä. Kun kotona oli maanviljelystä ja kymmenen lasta, jäi puolisolle,
Salli
–
mummulle paljon töitä. Vanhimmista lapsista oli tietenkin iso apu, mutta arvata saattaa,
että käde
t
olivat täynnä työtä ja päivät pitkiä.
Pappa ei ollut ahdasmielinen. Muistan, että joskus hän kä
vi kiivaitakin väittelyjä muiden saarnamiesten
kanssa, mutta silti mahduttiin puhumaan samoihin seuroihin. Mieleen jäi myös huumorintaju ja ainainen
pilke
silmäkulmassa. Pappa kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen, kun olin opiskellut vuoden teologiaa. Vaikka
Ville
–
pappa oli paljon poissa saarnamatkoilla, olen varma siitä, että hänen rukouksensa ja esimerkkinsä ovat
vaikuttaneet paljon myös omaan elämääni ja
omaan ammatinvalintaani. Monet pienet asiat ovat
paljastuneet minulle vasta nyt vuosikymmenien kuluttua. Pienet ja suuret elämän käännekohdat ja
yhteydet, joissa uskon enemmän Jumalan johdatukseen ja esirukouksen voimaan kuin sattumaan.
Jerusalemin tem
ppelissä kulki Jeesuksen syntymän aikoihin kaksi iäkästä ihm
istä. Tämän päivän
evankeliumi, joka muuten alkaa siitä, mihin jouluevankeliumi päättyy,
kertoo Simeonista, josta tosin
kerrotaan vain, että hän oli
hurskas ja jumalaapelkäävä mies
. Asiayhteydes
tä voimme kuitenkin päätellä,
että Simeon oli jo paljon elämää nähnyt.
Toinen ikäihminen oli naisprofeetta Hanna, josta evankeliumi
kertoo turhia kainostelematta, että
hän oli jo hyvin vanha.
Simeon ja Hanna olivat epäilemättä odottaneet
kauan ja rukoill
eet paljon. Molemmat olivat odottaneet että, Jumalan lupaukset vihdoin täyttyisivät, että
Jumala viimeinkin lähettäisi profeettojen ennustaman Messiaan. Oli kulunut satoja ellei tuhansia vuosia,
joten pitkästä iästä huolimatta kummallakaan ei ollut mitää
n takeita siitä, että Messias ilmestyisi heidän
elinaikanaan. Mutta kun se tapahtui, he molemmat tiesivät hetken olevan käsillä. Raamattu kertoo
Simeonista ja Hannasta hyvin kunnioittavasti ja kauniisti. Kun Simeon oli nähnyt Jeesus
–
lapsen, hän ylisti
J
umalaa:
Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähetä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat
nähneet sinun pelastuksesi.
Hanna puolestaan
ylisti Jumalaa ja puhui lapsesta kaikille…
Simeon ja Hanna olivat nähneet elämää paljon. Emme tiedä ko
vin paljon yksityiskohtia heidän vaiheistaan.
Hannasta kerrotaan, että hän oli ollut naimisissa seitsemän vuotta ja kun mies oli kuollut, hän oli elänyt
leskenä vielä 84 vuotta. Näillä kahdella vanhalla ihmisellä oli kuitenkin vielä unelma, suuri unelma
siitä, että
he saisivat vielä nähdä Jeesuksen. Sen unelman varassa he olivat siis uskoneet, toivoneet ja rukoilleet.
Miten paljon he olivatkaan samalla rukoilleet koko kansan ja lukemattomien ihmisten puolesta? Raamatun
kertomus on kaunis. Sen kauneudes
ta voi myös aistia elämän kunnioituksen j
a vanhojen ihmisten
arvokkuuden.
Ovatko vanhat ihmiset arvokkaita myös meidän yhteiskunnassamme? Osaammeko antaa iäkkäille ihmisille
sen arvostuksen ja kunnian, joka heidän pitäisi pitkän päivätyön jälkeen saada?
V
oisi tietenkin ajatella, että
ulkonaisesti pitäisi kaiken olla suurin piirtein kohdallaan. Onhan meillä talousvaikeuksista huolimatta
edelleen eläkkeet, palvelu
–
ja tukiasuntoja, terveydenhoito, kotisairaanhoito, ruokapalvelu ja monta muuta
sinänsä välttä
mätöntä ja erinomaista asiaa. On vieläpä ammatti
–
ihmisiä, jotka jaksavat tiukoista
resursseista huolimatta tehdä iloisesti työtään vanhojen ihmisten parissa. Miksi kuitenkin puhutaan paljon
vanhusten yksinäisyydestä, alkoholin väärinkäytöstä, jopa itsemu
rhista?
Olisiko niin, että vika ei ole niinkään yksityiskohdissa, vaan enemmän yleisemmällä tasolla.
Ajatusmaailmassa ja ideologiassa, joka nostaa korkeimmiksi arvoiksi nuoruuden ihannoinn
in, suorituksen ja
tehokkuuden
?
Sen
seurauksena vanhuutta ei enää
nähdä luonnollisena
elämään kuuluvana asiana. Se, että
ihminen vanhenee ja haurastuu on enemmän epäonnea, huonoa tuuria ja onnettomuutta.
Kertakäyttökulttuurin mukaisesti heitetään pois kaikki se, mikä ei ole enää uusinta mallia tai mikä menee
rikki. V
anhaa ei kannata arvostaa eikä korjata, koska uuden ja paremman saa halvemmalla. Vanhalla
ihmisellä ei voi olla mielipiteitä, toiveita eikä ainakaan unelmia. Elämähän on jo kulunut, rikki eikä sitä enää
voi korjata.
Kaikeksi onnettomuudeksi elämän ihann
emalliksi on noussut vielä suorastaan perkeleellinen
keksintö siitä, että vapaus on kaikkein korkein elämänarvo. Vapaus Jumalasta, mutta myös vapaus toisista
ihmisistä. Kertakäyttökulttuuriin ja kustannustehokkuuteen yhdistettynä sellainen oppi on tuhois
a
erityisesti heille, jotka eivät pysty itse puolustamaan itseään eli lapsille, vanhoille ihmisille, sairaille tai
muulla tavoin heikoille. Ihmisistäkin tulee kulutustavaraa. On surullista, että joka paikassa puhutaan
nykyisin vain asiakkaista aivan kuin
välittäminen, ystävällisyys ja toisen ihmisen kunnioittaminen olisivat
ostettavissa kuten maitopurkki tai voipaketti.
Simeon ja Hanna puhuvat toisenlaisen arvomaailman puolesta. He ovat voimakas todiste siitä, että
vanhuus ei ole vain kultaisen nuoruude
n perään haikailemista ja kadonneen terveyden etsimistä.
Vanhuudella ja vanhoilla ihmisillä on arvo sellaisina kuin he ovat. Tässä meillä on kristittyinä profeetallinen
tehtävä tässä yhteiskunnassa. Iäkkäät ihmiset ovat kirkon aarre. Mikä elämänkokemuk
sen ja rukouksen
aarteisto he ovatkaan! Saat olla kiitollinen kaikista niistä rukoilevista sukupolvista, jotka ovat eläneet ennen
sinua. Saamme olla kiitollisia myös jokaisesta
vanhasta ihmisestä, joka elää
keskellämme. Emme edes
aavista, miten moni kant
aa rukouksessa asioitamme Jumalan eteen. Emme saa kuitenkaan ajatella, että
vanhojen ihmisten arvo olisi kiinni edes siitä, rukoilevatko he vai eivät. Simeon ja Hanna olivat paimenten
ja tietäjien tavoin ensimmäisiä Jeesuksen
todistajia. Tuntuu kuin Jum
ala etsisi voimakkaimmiksi
todistajikseen juuri heidät, jotka vaikuttavat heikoimmilta: köyhät ja aliarvostetut paimenet, oudot
muukalaiset ja heti joulun tapahtumien jälkeen vielä vanhat ihmiset.
Enää lapset, sairaat, rikolliset ja
huonoa elämää viettävä
t puuttuvat, mutta tiedämme, että hekin astuvat aikanaan evankeliumissa esiin.
Miten erila
inen onkaan Jumalan arvomaailma!
Ja meidän pitäisi heijastaa sitä, eikä sellaisia arvoja, jotka
tuntuvat nyt olevan korkeimpana ihanteena. Kirkon ja seurakunnan teh
tävä on puolustaa heikkoja, antaa
ääni sellaisille, jotka eivät siihen itse pysty. Sanoa, että on väärin ja syntiä, että heikot jätetään yksin!
Simeon ja Hanna ovat tänään esimerkkeinä myös toivosta. Heillä on unelma, joka toteutuu. He saavat
nähdä Je
esuksen! Mekin saamme nähdä hänet. Saamme nähdä hänet tämän päivän evankeliumissa,
ehtoollisen leivässä ja viinissä. Mutta saamme nähdä hänet myös siellä, minne meidät lähetetään messun
päättyessä: niiden luona, jotka eivät itse osaa puolustaa itseään.
Emme tarjo
a asiakkuutta, vaan ystävyyttä,
ihmisen arvostusta ja Kristuksen armoa.