Kynttilänpäivä, Luuk. 2: 22–33, Seppo Sattilainen

Seppo Sattilainen
Rauma

Kynttilänpäivä on vanha juhla: tunnetaan jo 350-luvulta. Ennen sähköjä kynttilä oli tärkeä valonlähde niin kirkossa kuin arjen elämässäkin.

Kirkossa kynttilää on pidetty niin tärkeänä, että kynttilänpäivänä vihittiin vuoden aikana kirkossa käytettävät kynttilät. Se on aina ollut paitsi valonantaja, myös tärkeä symboli. Se antaa valoa, mutta muistuttaa samalla iäisestä valosta, jota kohti kristitty kulkee.

Vielä nykyisinkin roomalaiskatolisessa kirkossa – ortodokseista en tiedä – vuoden aikana käytettävät kynttilät vihitään tehtäväänsä kynttilämessussa .
Vahakynttilä on liturgisessa mielessä Kristuksen kolmen luonnon symboli:
– liekki kuvaa Kristuksen jumaluutta,
– sydän on kätketty vahaan ja kuvaa Kristuksen puhdasta sielua, joka on kätketty ruumiiseen
– vaha on Kristuksen puhdas ruumis samalla tavalla kuin mehiläinen tekee vahaa puhtaista luonnonantimista.

Tässä näitä valaisemaan asetettavia tämän päivän Kristuksen kenttäkynttilöitä on kolmin kappalein. Toivottavasti valo kestää pidempään kuin vain yhden vuoden.
Asetettavissa on monenlaista kokemusta: muutakin on kierretty kuin tahkoa. Kaikilla on kokemusta muustakin työstä kuin seurakuntatyöstä, on opiskeltu tai työskennelty ulkomailla ja se, joka ei tätä ole tehnyt, on sentään syntynyt Ulkosuomessa.

Ihan eilisen teeren poikasia ei ole kukaan, kun virkaikää katsotaan. Toisessa päässä sitä on sopivan tuoreesti ja toisessa niin paljon, että voi ns. ”baohat muinassi melkke vaikk maailma tappihi saakka” .Joskus näin on ollut tehdyksi nuoren pappispolven harmiksi tai sitten joskus jopa onneksi.

Lapsellisia ihmisiä ovat kaikki. Kyllä silläkin merkitystä on, että tietää, mitä ne perheellisen ilot ja murheet ovat. Ja kyllä papillekin kaiken juhlavuuden keskellä hyvää tekee, että joutuu itsekin joskus kuljeskelemaan naurettavan ja säälittävän välimaastossa, mitä kasvatustehtävässä aina välillä joutuu tekemään. Jos vaikka ymmärtäisi sitten elämää vähän syvemmältä.

Asettamispuolellakin on tuoretta ja kypsää kokemusta. Piispalla on virastaan kuukauden kokemus vaikka toki kirkolliset kuviot ovat monelta kannalta katsottuna muuten tutut. Diakonissa Auli on suorittamassa viimeistä virkatehtäväänsä ennen oloneuvoksettaren päiviään.

Voi kunpa mekin työelämään jäljelle jäävät voisimme aikanaan sanoa kuten Auli viimeisessä haastattelussaan; ”Olen työskennellyt maailman parhaassa ammatissa”. Siinä on esimerkkiä ja haastetta.

Kumpaisellekin onnea ja siunausta eri suuntaan kulkevissa elämäntilanteissa.

Oli henkilökohtainen elämäntilanne mikä tahansa, kaikille meille ja teille sopii kehotukseksi Jeesuksen kehotus: ”Älä kätke sitä (eli kynttilääsi) vakan alle, vaan pane se lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville.” (Matt 5:15)

Tänä päivänä korostetaan kovasti yksilöä. Ja kyllä, ihmissuhdeammateissa onkin tärkeää, että kynttilä palaa ja valaisee. Kutsumukseksikin sitä nimitetään.

Mutta toisaalta. Heikko on vain yhden kynttilän valovoima. Kyllähän se jotain valaisee, mutta tässä tehtävässä me kuitenkin taidamme heijastella enemmänkin lainavaloa.
Jokainen on varmaan ollut kirkkaana kuutamoyönä liikkeellä. Varsinkin lumisena talvena kuunvalo valaisee yllättävän kirkkaasti maisemaa. Ja se on puhdasta lainavaloa auringolta.

Onneksi me saamme kaikki kulkea armon auringon valossa, lainavalossa. Sillä kyllä niitäkin päiviä jokaisella edessään on, että se kynttilän sydän räiskähtelee ja suitsuttaa.

Armon valosta muistutetaan siinä profeetan sanassa, että ”särjettyä ruokoa hän ei muserra, ja suitsevaista kynttilänsydäntä hän ei sammuta”(Jes 42:3).

Tämä on ollut itselleni aika tärkeä lause urallani. Minulla on nimittäin päälläni henkilökohtainen messukasukka, joka on tehty tästä aiheesta. Sain tämän eläkkeelle jääneeltä kollegalta, jonka sydän kärysi ja suitsutti, mutta myös valaisi tarvittaessa hyvin. Hänen ruokonsa oli eräällä tapaa halki, mutta ei lopullisesti muserrettu. Hän pystyi siitä huolimatta varsin erikoisiin ja kunnioitettaviin asioihin.

Tässä suhteessa hän kävi persoonallisen esimerkillisestä kollegasta. Kasukan lahjoittaessaan hän sanoi, että älä myy sitä, vaan anna sitten aikanaan jollekin samanhenkiselle kuin sinä ja minä. Ja niin kai sitten aikanaan täytyy tehdä.

Olen tuonut tuonne ulos neljä jätkänkynttilää, yhden piispalle ja kolme meille asetettaville. Jätkänkynttilä on kuiva pölkky, jota täytyy hieman sahata auki yläpäästä ja kastella sytytysnesteellä, jos meinaa saada sen syttymään. Mutta sitten kun sen saa syttymään, niin kyllä se sen jälkeen on komea ja lämmittävä ilmestys.

Mielestäni se kuvastaa uskon olemusta: myös Jumalan sana valaisee elämäämme ja tuo siihen tarvittavaa lämpöä kylmään arkeemme.

Toivottavasti meille kaikille käy Psalmin 84:12 sanojen mukaan: ”Herra Jumala on aurinko ja kilpi. Hän lahjoittaa meille armon ja kunnian. Ei hän kiellä hyvyyttään niiltä, jotka vaeltavat häneen turvaten..”

Aurinko elon polulle, kilpi elämän kolhuja vastaan, armoa elämän kovuutta ja väärin tekoja vastaan ja viimein kunnia, eli pääsy Jumalan valtakunnan portista sisälle ikuiseen iloon ja juhlaan