Juutalaista ajattelijaa Martin Buberia seuraillen voidaan sanoa, että meillä on kahdenlaisia suhteita ulkomaailmaan, minä-se –suhteita ja minä-sinä –suhteita. Edellisissä me havainnoimme, ajattelemme tai käsittelemme jotain sellaista, joka on meille vain kohde, objekti. Jälkimmäisissä meitä vastapäätä on toinen per-soona, sinä.
Minä-se –suhteetkin saattavat herättää meissä tunteita, mutta ennen muuta tunteet kuluvat minä-sinä –suhteisiin, joita ei voi olla olemassa ilman niitä. Aidoimmillaan minä-sinä –suhde on rakkaussuhde ja luottamussuhde. Tällaisia suhteita me kaikki kaipaamme, ja pieni lapsi tarvitsee välttämättä ainakin yhden tällaisen suhteen. Ilman rakastavaa aikuista lapsi ei voi oppia suhtautumaan luottavaisesti elämään. Pelkkä hoito ja ulkonai-nen huolenpito ei riitä. Lapsen täytyy saada kokea, että hän ei ole vain kohde vaan “sinä”, jota rakastetaan.
Vähimmillään minä-sinä –suhde edellyttää ainakin arvostusta ja kunnioitusta. Rakkaus on ehkä liian vaativa sana, kun puhutaan suhteestamme kaukaisiin ihmisiin. Mutta jo myötätunto kertoo, että emme pidä lähimmäistämme pelkkänä kohteena vaan hän on meille “sinä”.
Tällä hetkellä Haitin maanjäristyksen uhrit tarvitsevat mitä ki-peimmin myötätuntoamme. Olemme tänään koolla jumalanpal-veluksen jälkeen Yhteisvastuukeräyksen merkeissä, ja siihen osallistumalla voimme osoittaa, että kärsivien haitilaisten hätä koskettaa meitä.
Keskiajalla eläneen filosofi Ramon Llullin mukaan rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys. Rakkaus ja viha ovat toki vastakkaisia tapoja suhtautua toiseen ihmiseen, mutta Llullin ajatus voidaan ymmärtää niin, että vihassakin lähimmäi-nen on jossain mielessä “sinä”, kun välinpitämättömälle toinen ihminen on vain “se”. Viha kertoo siitä, että sen kohde on merki-tyksellinen, vaikka tätä ei välttämättä tunnusteta tai tiedosteta. Rakkaus ja viha sekoittuvat meissä usein toisiinsa, ja joskus vihasta on vain lyhyt askel rakkauteen. Välinpitämättömyydestä sen sijaan on rakkauteen aina pitkä matka.
Välinpitämätön voi olla vielä syvemmin välinpitämättömyytensä vanki kuin vihan valtaan joutunut vihansa vanki. Välinpitämätön on näet ehkä niin sokea, että hän ei ensinkään tunnista välinpi-tämättömyyttään. Oma viha on sitä vastoin pakko kohdata aina-kin jollain tavoin, koska jokainen tietää vihaavansa – ellei sitten onnistu täydellisesti torjumaan tunteitaan.
Aikamme suosii ja ruokkii narsistista välinpitämättömyyttä ja omaan minään keskittymistä. Tämä tulee esiin esimerkiksi tv-ohjelmissa. Nehän ovat täynnä henkilöhahmoja, jotka ovat nä-ennäisesti hyvinkin kiinnostuneita lähimmäisistään, mutta joiden kiinnostus kohdistuu viime kädessä siihen, miten lähimmäisiä voi käyttää omien pyrkimysten välineenä. Näin menettelevä esi-neellistää samalla itsensä ja kadottaa ihmisyytensä. Jos lähim-mäinen on vain “se”, itsekään ei voi olla “minä”.
Tarvitsemme vastavuoroisia “minä-sinä” –suhteita voidaksem-me olla aitoja ihmisiä. Mutta niiden lisäksi kaipaamme myös jo-tain muuta, kaipaamme yhteyttä Jumalaan. Perimmäinen suh-teemme on minä-Sinä –suhde. Niinpä meidän täytyy tunnustaa: vain Sinussa, Jumalani, löydän itseni ja saan rauhan ja levon sielulleni.
Syntisinä ihmisinä me emme kuitenkaan voi olla tekemisissä pyhän Jumalan kanssa, sillä me emme kestä Hänen kirkkaut-taan. Mutta Kristuksen me rohkenemme kohdata! Päivän episto-la todistaa, että Jumalan kirkkaus säteilee Hänen kasvoiltaan – ihmisen kasvoilta. Jeesuksessa Kristuksessa Jumalan kirkkaus on kätkeytynyt ihmisyyteen ihmeellisellä tavalla. Kristuksessa Jumala on meille Sinä, joka antautuu mitä läheisimpään yhtey-teen kanssamme ja valaisee sydämemme pimeyden.
Minä-Sinä –suhde Kristukseen merkitsee sitä, että Hän antaa meille kirkkautensa, pyhyytensä ja rakkautensa ja ottaa itselleen syntimme, jotka Hän on sovittanut ja mitätöinyt. Miten huikaise-va ajatus! Millaista onkaan taivaassa, kun usko muuttuu näke-miseksi!
Kristus–suhde ei ole vain kahdenvälinen suhde, sillä Kristus levittää valoaan ja rakkauttaan kaikkialle. Niinpä minä-Sinä –suhde Kristukseen syventää myös minä-sinä –suhteita lähim-mäisiimme. Jumala on Luojana läsnä kaikissa ihmissuhteissa, jotka toteuttavat hänen luomistyöttään, ja siunaa niitä. Mutta kun Kristus saa olla mukana ihmissuhteessa kolmantena, Hän vah-vistaa ihmisten välistä rakkautta ja luottamusta.
Me emme aina ajattele valoa, joka muuttaa yön päiväksi. Kris-tus-valokaan ei ole aina mielessämme. Mutta Kristus ajattelee aina meitä, ja kun Hän on meille Sinä, hän on kanssamme elä-mässämme ja kaikissa ihmissuhteissamme.
Kristus ei ota mitään pois aidosta ihmissuhteesta, vaan nimen-omaan syventää sitä. Herramme Jeesus Kristus on todellinen ihminen – jopa ihminen kaikkein aidoimmillaan, Jumalan tarkoit-tamalla tavalla. Kristukseen uskovana eläminen ei ole mitään muuta kuin ihmisenä elämistä!
Kristukseen ei kukaan voi suhtautua välinpitämättömästi. Hän itse sanoo. “Joka ei ole minun puolelleni, on minua vastaan”. (Matt. 12:30) Kuinka kukaan voi olla välinpitämätön Häntä koh-taan, jonka yhteyttä eniten kaipaa? Varmaan moni on sillä ta-voin välinpitämätön, että ei ajattele Kristusta, mutta entä kun Hänestä puhutaan? Eikö ole niin, että Jeesus ja Kristus ovat sanoja, joiden kuuleminen herättää jokaisen mielessä jotain sel-laista, mitä mitkään muut sanat eivät herätä?
Kun joku tuo tavalla tai toisella julkisesti esiin, että hän suhtau-tuu Kristukseen kielteisesti, eikö hän samalla kerro, että Kristus ei ole hänelle merkityksetön? Vihasta voi olla lyhyt askel rakkau-teen, ja Kristusta kohtaan osoitetusta vihasta ei ole askeltakaan rakkauteen – Kristuksen rakkauteen. Hän rakastaa jokaista, jo-ka vihaa häntä, ja sellaisia olemme me kaikki itsessämme ja ilman Hänen rakkauttaan.
Viha väistyy, ja Kristus on meille Sinä, kun kuulemme Hänen puhuvan sanoja, joita kaipaamme eniten kuulla. Kuuntele siksi tarkasti, kun Hän sanoo: Sinä olet minulle äärettömän rakas, juuri sellaisena kuin olet! Minä puolestani olen ja haluan olla sinulle Sinä, sinun Vapahtajasi!