Päivän evankeliumi on sillä tavalla erikoinen, että niihin sisältyy suunnattoman suuri valo, mutta joitakin sanoja tästä on käytetty alistamiseen. Ne ovat tuottaneet syyllisyyttä ja häpeää. Mutta onneksi evankeliumissa itsessään ei ole syyllisyyttä eikä häpeää, vaan niissä on suuri valo ja ilo.
Juutalaisissa perheissä esikoispojan synnyttyä piti suorittaa kolme laissa säädettyä toimitusta: a) ympärileikkaus kahdeksantena päivänä, (3 Moos 12:3) b) lapsen tuominen Herran eteen, (2 Moos 34:19). Esikoispojat kuuluivat Jumalalle ja heidät oli lunastettava takaisin. Tämä juontui Egyptistä vapautumiseen. Viimeisenä vitsauksena Herran enkeli surmasi Egyptistä kaikki esikoiset, mutta Israelin esikoiset hän säästi. Esikoisten pyhittäminen on muistutus tästä pelastuksesta. c) kolmas asia oli äidin puhdistautuminen (3 Moos 12:4). Mooseksen lain mukaan äiti on saastainen seitsemän päivää synnytyksestä. Tämän jälkeenkään hän ei saanut 33 päivään koskettaa mitään pyhää eikä tulla temppeliin. Kun nuo 40 päivää olivat kuluneet, hänen piti puhdistautua laissa säädetyllä tavalla. Niinpä Mariakin vei papille kyyhkyset, jotta pappi uhrin toimitettuaan toteaisi hänet puhtaaksi.
Marian puhdistautumiskäynnistä temppelissä tuli kristikunnassakin omaksuttu tapa. Koska Jeesuksen vanhemmat noudattivat tapaa, sen katsottiin velvoittavan kristittyjäkin. Viattoman näköisellä jakeella on kuitenkin hyvin synkkä ja raskas historia. Sillä on saatettu naiset ahdinkoon ja häpeään.
Naisen raskaus on nykyään luonnollinen ja asia. Raskauden etenemistä voidaan seurata teknisin laittein ja odottavan äidin turvallisuus on taattu. Mutta ennen nykyaikaisia sairaaloitamme raskaus oli pelätty ja vaarallinen asia – vaikka jälkeläisiä toivottiinkin. Ihmisten käsitykset raskaudesta ja synnyttämisestä eivät perustuneet tieteeseen eikä järkeen vaan mielikuvitukseen, taruihin ja uskomuksiin. Raskaana olevan ja jo synnyttäneen naisen asemaa säätelivät monet säännöt.
Yksi sellainen käsitys palautuu tekstiimme. Synnyttänyttä naista pidettiin saastaisena siihen asti kunnes hän Marian esikuvan tavoin neljänkymmenen päivän päästä synnytyksestä oli otettu takaisin kirkon yhteyteen.
Alun alkaen Mooseksen lailla on ilmeisesti pyritty turvaamaan raskaana olevan ja synnyttäneen naisen hyvinvointi ja turvallisuus. Neljänkymmenen päivän aika tarjosi hänelle mahdollisuuden toipua synnytyksestä. Kun häntä pidettiin saastaisena ei edes ymmärtämättömällä aviomiehellä ollut asiaa häiritä häntä vaatimuksillaan. Mutta ajan myötä lakia on tulkittu naista alistavasti.
Kun itse synnytykset olivat vaikeita, eriasteisilta vammoilta ei säästynyt juuri kukaan. Kätilöt, jos heitä oli saatavilla, olivat likaisia ja taitamattomia. Huonosta hygieniasta ja kovakouraisuudesta johtuen synnytystä seurasi usein tulehdus ja korkea kuume, johon äiti saattoi menehtyä. Äidin kuolema synnytyksen jälkeen ei ollut harvinaista. Silti asia oli kirkolle ongelma. Asian synkin puoli tulee tässä. Heitä ei voinut haudata siunattuun maahan. Hän oli pakanaan verrattava, koska heitä ei oltu otettu takaisin kirkon yhteyteen. Tällaista syyllisyyttä ja häpeää liittyi raskauteen ja lapsen saamiseen. Luterilainen kirkko säilytti jossakin muodossa kirkottamiskäytännön 1900-luvulle asti. Käytäntöä yritettiin selittää parhain päin, että se on kiitoshetki lapsen synnyttyä, mutta kansa tiesi kyllä asian laidan.
Marian synnytys onnistui kuitenkin hyvin. Hän oli onnellinen nuori äiti, eikä ole mitään syytä olettaa että hän tunsi synnytyksensä johdosta syyllisyyttä tai häpeää. Kirkon isät ovat myöhemmin tehneet vain omia synkkiä tulkintojaan näiden jakeiden äärellä.
Evankeliumi jatkuu kertomalla hurskaasta Simeonista. Simeon tuli Hengen vaikutuksesta pyhäkköön. Hän otti lapsen käsivarsilleen ja ylisti Jumalaa. Tämä on kaunis ja herkkä kohta evankeliumissa. Kun Simeon kohotti lapsen, hän samalla näki pienessä lapsessa sen, mitä muut eivät vielä nähneet. Hän näki Jumalan lupausten toteutuneen.
Simeonin sanoissa on jotakin sellaista, minkä haluan ottaa lähemmän tutkimisen alaiseksi. Hän sanoo Hengen vaikutuksesta lapsesta jotakin uutta ja ihmeellistä. ”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille…” Juutalaiset olivat valittu kansa. He olivat käsittäneet, että Jumalan lupaukset koskivat vain juutalaisia. Heidät oli asetettu erityisasemaan. Mutta Simeonin todistus antaa ymmärtää jotakin muuta. Lapsessa, jota Simeon pitää käsissään, on kaikkien kansojen pelastus. Itse asiassa Abraham oli saanut jo lupauksen siunauksesta kaikille kansoille. Mutta nyt nuo lupaukset toteutuvat Jeesus-lapsessa.
Kun nykyinen teksti puhuu valon koittamisesta, on käännös aika vaatimaton. Vanha käännös puhui valkeudesta, joka ilmestyy pakanoille. Alkukielessä kreikassa tästä ilmestymisestä käytetään sanaa apokalypsis. (foos eis apokalypsin ethnoon)
Apokalypsi kirjaimellisesti ymmärrettynä merkitsee sitä, että verho tai peite poistetaan kätkemästä sitä, mitä se on peittänyt, verho laitetaan hetkeksi syrjään. Suomen kielessä puhumme ilmestyksestä ajatus siinä on se, että meille ilmestyy tai paljastuu jotakin siitä näkymättömästä maailmasta, joka muuten on silmillemme kätketty. Meidän omat yrityksemme eivät voi tuota verhoa poistaa. Vain Jumala ottaa tuon peitteen pois.
Peite häviää, kun opimme tuntemaan Kristuksen ja Kristuksen kautta Jumalan. Peite oli otettu Simeonin silmiltä pois. Hän näki Jeesuksen (Pyhän Hengen synnyttämän) uskon silmin. Hän ei nähnyt vain pientä avutonta lasta. Hän näki lapsessa Jumalan lupausten toteutuneen, hän näki pelastuksen ennen kuin pelastuksen tapahtumat olivat toteutuneet Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa. Simeon näki Jeesuksen uskon silmin, sellaisena kuin meidänkin pitäisi hänet nähdä.
Tämä on saarnani keskus: Kun Jeesus opitaan tuntemaan, peite otetaan silmiltämme pois. Paavalin mukaan juutalaisten silmien edessä peite on vielä olemassa. Mutta me katselemme Herran kirkkautta peittämättömin silmin.
Kun peite otetaan pois paljastuu moni asia. Monet vanhat käsitykset menevät uusiksi. Jumala ei ole vain juutalaisten Jumala. Paljastui myös se, että uhreja ei enää tarvita. Ympärileikkausta ei tarvita, eikä tarvita naisen puhdistautumista synnyttämisen jälkeen. Juutalaisen opetuslapsijoukon oli vaikea hyväksyä sitä että pelastuksen sanoma kuului myös pakanoille ilman että heidän täytyi kääntyä juutalaisuuteen, ilman, että heidän täytyi ympärileikkauttaa poikalapsensa. Ilman, että heidän piti noudattaa monia puhtautta ja saastaisuutta koskevia säädöksiä, jotka kuuluivat heidän elämäänsä.
Mutta kun peite otettiin silmien edestä pois ja nähtiin Kristus paremmin, samalla nähtiin suuren vapauden koittaneen. Ihmisen suhde Jumalaan ei perustu monimutkaisten sääntöjen noudattamiseen, ei lain tarkkaan noudattamiseen, vaan uskoon, joka ottaa Jumalan lahjan vastaan.
Vielä vuosisata sitten Suomessa pidettiin synnyttäneitä naisia epäpuhtaina, jos heitä ei oltu asianmukaisesti kirkotettu. Tässä perinteessä on jostakin syystä yritetty pitää Mooseksen säädöksiä vielä voimassa. Onneksi peite on väistynyt silmiltämme vaikkakin vähitellen.
Jos tällainen outo tapa piintyneenä säilyi kristillisessä kulttuurissa, herää kysymään, onko vielä jotakin, joka on meidän silmiemme edessä peittona ja kätkee meiltä Kristuksen? Vieläkö jotakin paljastuu?
Jos tarkastelemme viimeaikaista historiaa olemme saaneet lisää ymmärrystä. Voisin sanoa jopa niin, että kun naiset on hyväksytty papeiksi miesten rinnalle, peite on yhä enemmän väistynyt silmiltämme ja näemme Kristuksessa koittaneen pelastuksen ajan selvemmin ja kirkkaammin kuin ennen.
Usko ei kapseloidu vanhoihin tapoihin eikä se kierrä kehää. Se ulottaa juurensa patriarkkojen aikaan, mutta se kuitenkin katsoo eteenpäin ja kulkee rohkeasti kohti täyttymystä ja päämäärää, joka Jeesuksessa on maailmaan koittanut. Vain niin se voi kokea täyden siunauksen.