”Me menemme nyt Jerusalemiin.” Näin Jeesus sanoi opetuslapsilleen. Näin Vapahtaja sanoo meille. Laskiaisesta alkaa kulku kohti pääsiäistä. Alkaa paastonaika, pysähtymisen, Kristuksen tien tutkimisen ja myös oman tien tutkimisen aika. Mitä se meille merkitsee? Mitä paastomatkan varrella tapahtuu? Keitä tapaamme?
Ensimmäisenä tapaamme Jerikon tien kerjäläisen. Mitä tiedämme miehestä?
Hän oli sokea. Mies oli täysin toisten armoilla, ihmisten antamien lanttien ja huolenpidon varassa. Emme tiedä oliko hänellä sukulaisia tai läheisiä. Köyhä hän oli. Mies kerjäsi.
Sen tiedämme että mies pystyi puhumaan ja huutamaan. Hänellä oli tolkku. Hän kaipasi apua. Hän huusi. Kun Jeesus lähestyi, mies ymmärsi että nyt oli hänen tilaisuutensa. Hänen huutonsa ei jäänyt keneltäkään kuulematta. ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” Se oli uskon parkaisu, parahdus sokeuden sellistä, eristyneisyyden kahleista.
Mies tiesi mitä tahtoi. Hän vastasi Jeesuksen kysymykseen: ”Herra, anna minulle näköni.” Kerjäläinen sai näön. Sekä silmien että sydämen silmät avautuivat.
Jerikon tien kerjäläisen silmät olivat pimeät. Oli kuitenkin myös toisenlaista sokeutta. Opetuslapset olivat toisella tavalla sokeita. Jeesus kertoi heille tiestä Jerusalemiin ja siellä odottavasta synkästä kohtalosta. Luukas toteaa, että opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoista mitään. Asia pysyi heiltä salassa, eivätkä he käsittäneet, mitä Jeesus tarkoitti.
Opetuslapset näkivät mutta olivat silti sokeita. He eivät ymmärtäneet mitä puhe Jeesuksen kärsimisestä ja kuolemasta tarkoitti.
Tarvittiin joku joka ymmärsi, sokea kerjäläinen. Hänen silmänsä olivat pimeät mutta silti hän näki. Hän ymmärsi sellaista mitä opetuslapset eivät ymmärtäneet.
Miten sokea kerjäläinen saattoi opettaa näkemistä muille? Ehkä vastaus löytyy siitä mitä Jeesus kertoo omasta kohtalostaan: ”Hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään ja hänen päälleen syljetään.” Ehkä Jerikon tien kerjäläisen kohtalo oli sama. Ehkä häntä oli pilkattu ja häväisty, ehkä hänen päälleen oli syljettykin. Häntä oli kohdeltu ylimielisesti.
Alkukielinen ilmaus käyttää sanaa hybridzoo. Sanan pohjalla on meillekin tuttu sana hybris.. Kerjäläistä oli katsottu ylen, halveksien. Ne jotka kulkivat hänen ohitseen olivat täynnä omaa kelvollisuuttaan ja erinomaisuuttaan, siis hybriksen vallassa.
Tämä oli vammaisten ja sairaiden osa Jeesuksen aikana. He olivat ihmisten ja Jumalankin hylkäämiä. Tuon ajan ajattelun mukaan he olivat itse syyllisiä kohtaloonsa. Jumala rankaisi heitä jostain syystä. Siksi heihin ei oikein saanut koskeakaan.
Ehkä juuri sokeutensa takia Jerikontein kerjäläinen näki. Hän ymmärsi Jumalan työstä sellaista mitä Jeesuksen seurassa olleet opetuslapset eivät ymmärtäneet. Hän uskoi että Jeesus oli Daavidin Poika, Messias. Jumalan tiet ja tarkoitukset kätkeytyivät heikkouteen, hylätyksi tulemiseen.
Miehen luottamus Jeesuksen mahdollisuuksiin oli suuri. Uskon seuraukset olivat myös suuret. Luukkaan käyttämä kreikan verbi soozoo voidaan kääntää parantumisena tai pelastumisena. Usko aikaansai oikeastaan molemmat. Mies pelastui ja sen välittömänä merkkinä hänen näkökykynsä palautui.
Usko paransi miehen. Ei rukous, ei koskettaminen tai kaataminen. Luukkaan kuvaus ei ole parantamiskertomus. Se on kuvaus uskon voimasta. Usko ei kohdistunut paranemiseen. Se kohdistui Daavidin poikaan. Jeesuksen kohtaamista seurasi silmien avautuminen.
Luukas kertoo että mies lähti seuraamaan Jeesusta. Häntä ei kehotettu tai houkuteltu. Luukas kertoo vain että mies nousi ja lähti Jerusalemiin vievälle tielle. Sokea näki nyt oikeasti.
Teksti kuvaa miten Jeesuksen ajan vammaisten asema oli surkea. Nyt se on hyvin toisenlainen. Kun vammainen ihminen elää vuosikausia vammansa kanssa, saa tarvittavaa kuntoutusta sekä lähipiirinsä tukea, vammasta tulee osa hänen positiivista identiteettiään. Kuten eräs vaikeasti cp-vammainen asian ilmaisi: ”Koen, että vammani on osa arvokasta, Jumalan luomaa minuutta.” On toki varmasti myös tästä poikkeavaa ajattelua. On kuitenkin tärkeä tiedostaa, että suuri osa vammaisista arvostaa itseään juuri sellaisena kuin on. He eivät tule etsimään kirkosta ihmeparanemista, vaan aitoa hyväksyntää – sitä että saisivat toimia Jumalan työssä juuri sellaisina kuin ovat.
Jumalan mahdollisuudet käyttää ihmistä eivät rajoitu inhimillisiin puutteisiin. Pikemminkin päin vastoin, ehkä juuri siellä, missä on vajavaisuutta, pienuutta ja avuntarvetta, Jumalan siunaus ja rakkaus saa tilaa.
Kirkossa tehdään tänä päivänä paljon töitä sen eteen, että kaikilla seurakuntalaisilla olisi paikkansa seurakunnassa. Myös Tampereen seurakunnat ovat tehneet esteettömyysohjelman. Sen otsikko on ”Saavutettava seurakunta.” Ohjelman tarkoituksena on parantaa erilaisten ihmisten tasa-arvoista kohtelua seurakunnissa.
Tuossa ohjelmassa todetaan: ”Näkövammaiset käyttävät viestinnässä puhetta ja muita aisteja. Ihminen voi tutustua ympäristöön tunnustelemalla sitä. Näkevä ihminen voi kuvailla näkövammaiselle ympäristöä, kuvia ja läsnä olevia ihmisiä. Näin näkövammainen saa mielikuvan tilasta, jossa hän on.”
Itse asiassa näkövammainenkin voi nähdä. Sokea veljeni on kertonut että näkökyvyn menettämisen jälkeen hän on alkanut kuulla tarkasti. Korvista on tullut hänen silmänsä. Hän saattaa todeta ”katsovansa” kelloa. Silloin hän painaa kännykkänsä yhtä nappulaa. Ääni kertoo paljonko kello on. Katsomiseen ja näkemiseen liittyvät sanonnat ovat näkövammaiselle aivan tavallisia. Toinen, pyörätuolia käyttävä saattaa todeta ”kävelevänsä kotiin”.
On monta erilaista tapaa nähdä. Eri tavoin voi kävellä paikasta toiseen. Jumalan mahdollisuudet tässä sairauden ja puutteellisuuden maailmassa ovat ihmeelliset. Meidän tehtäväksemme jää raivata hänelle tilaa toimia ja antautua hänen käyttöönsä.
Tässä maailmassa on paljon esteitä. On kynnyksiä joiden yli ei pääse. Täällä kompastellaan ja kaadutaan. Täällä hapuillaan pimeydessä eteenpäin.
Jumalan maailma on kaikkien saavutettavissa. Jumalan valtakuntaan on esteetön tie. Sen on Kristus raivannut meille. Sillä tiellä tapaamme monenlaista heikkoutta, sokeutta, sairautta, kärsimystä ja kuolemaakin. Mutta sillä teillä Kristus kulkee kanssamme, auttaa ja kantaa eteenpäin. Matkan päässä on tyhjä hauta. Sieltä loistaa ihmeellinen valo joka antaa valon ja toivon jo tämän elämän matkalle.