Evankeliumiteksti asettaa peilin eteemme: Se kertoo vallanhalusta: ”Anna meidän istua vierelläsi, toisen oikealla ja toisen vasemmalla puolella.”
Jaakob ja Johannes halusivat varmistaa turvan ja hyvät sijat itselleen. Eikö tämä halu turvata asema ja tulevaisuus ole kovin inhimillistä?
Mutta tässä oman paikan ja aseman varmistamisessa on lähellä sellainen arvojärjestys joka on vallalla tässä maailmassa, siis ”nopeat syövät hitaat, ahneimmat ottavat ensin.” Valta kasautuu harvoille. Suurinta valtaa näyttävät käyttävän ne joilla on rahaa. Tämä johtaa kehään jossa entisestään vauraat vaurastuvat ja köyhät köyhtyvät.
Jumalan valtakunnan arvojärjestys on toinen: kurjat, sairaat, heikot, halveksitut ensin. Joka haluaa olla suurin, hän käärii hihat ja alkaa palvella muita, antaa itsensä, kykynsä ja aikansa toisten hyväksi.
Tämä on vaikea läksy, jopa mahdoton.
Jeesus puhuu omasta kohtalostaan ja kärsimisestään. Hän asettaa seuraajilleen peilin kun hän kysyy: ”Onko teistä juomaan sitä maljaa, jonka minä juon? Voitteko te ottaa sen kasteen, jolla minut kastetaan?”
Tämä ohjaa kysymään uskomme perusteita: Mitä merkitsee että olemme kristittyjä? Mitä tarkoittaa että meidät on kastettu Kristuksen yhteyteen?
Jeesus jatkaa tiukalla linjalla: ”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja.
Olenko valmis palvelemaan toisia? Olenko valmis suostumaan jopa orjaksi? Taitaa olla mahdoton haaste!
Toinen peili eteemme asetetaan 1 Kor. 13:ssa. Tuota raamatunkohtaa on sanottu rakkauden ylistykseksi: ”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi..”
Peili voisi tulla eteemme siten että korvaat sanan rakkaus omalla nimelläsi. Minun kohdalla se kuuluisi näin: ”Olli on kärsivällinen, Olli on lempeä. En kadehdi, en kersku, en pöyhkeile, en käyttäydy sopimattomasti, en etsi omaa etuani, en katkeroidu, en muistele kärsimääni pahaa, en iloitse vääryydestä vaan iloitsen totuuden voittaessa. Kaiken kestän, kaikessa uskon, kaikessa toivon, kaiken kärsin.”
Kokeileppa itse. Miltä kuulostaa? Ja enemmän: Miltä tuntuu? Ehkä joku voi todeta: ”Näin teen, kyllä minä tuohon pystyn.” Silloin herää kysymys, onko hän rehellinen itselleen ja Jumalalle.
Kun tässä puhutaan rakkaudesta, Paavali käyttää kreikankielen sanaa agape. Se ei viittaa ystävyyteen tai kiintymiseen jota varten on filos-sana. Eikä se tarkoita fyysistä, eroottista vetovoimaa, johon viittaa kreikan sana eros.
Agape tarkoittaa pyyteetöntä, itsensä uhraavaa, Jumalan vaikuttamaa rakkautta. Se on palvelevaa, toisen hyvää etsivää toimintaa ja elämäntapaa. Tämä on rakkauden korkein muoto. Mutta miten paljon meissä sitä on?
Oma rakkautemme vajavaista. Kuitenkin se voi heijastaa suurempaa rakkautta – agape –rakkautta, Kristuksen rakkautta.
Jos laitamme Paavalin tekstiin rakkauden sijaan Kristuksen, löydämme ehkä tekstin syvimmän sanoman: ”Kristus on lempeä, Kristus ei kadehdi. Kristus ei etsi omaa etuaan. Kristus uskoo, hän toivoo ja kärsiikin puolestamme.”
Tämä sama sisältö tulee myös evankeliumitekstissä: ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”
Paavali nostaa tärkeimmiksi kolme asiaa, uskon, toivon ja rakkauden. Usko on vahva voima. Se voi jopa siirtää vuoria kuten Jeesus opetti. Mutta valitettavasti usko voi olla myös vallankäytön väline kuten kirkollisissa keskusteluissa olemme havainneet. Uskon varjolla voidaan alistaa toisia, erityisesti lapsia ja heikompia.
Ehkä jollakulla on samaa kokemusta kuin itselläni miten lapsena pakotettiin rukoilemaan ja käymään pyhäkoulussa vaikka mieluummin olisin lähtenyt ongelle tai potkimaan palloa.
Uskoa myös käytetään käyttäytymisen ja identiteetinkin rajaamiseen: ”Ei kristitty voi olla tuollainen. Sinun täytyy muuttua jos tahdot olla uskovainen.”
Uskolla voidaan tehdä ja onkin tehty paljon pahaa. Siitä tulee vallankäytön väline jos se irrotetaan lähimmäisyydestä. Tähän Paavali viittaa kun hän korostaa rakkauden merkitystä.
Edellä Korinttilaiskirjeessä hän on puhunut armolahjoista ja Hengen vaikutuksista. Ne eivät ole yksittäistä kristittyä varten, vaan yhteiseksi hyväksi. Profetoimisen ja kielilläpuhumisen tehtävä on rohkaista ja auttaa seurakuntaa elämään yhdessä ja kasvamaan Jumalan tuntemisessa ja rakkaudessa.
Vahvinkin usko horjuu elämän viimojen keskellä. Joskus Jumalaa ei näy, eikä rukouksiin vastausta kuulu. Kuitenkin, kun usko romahtaa, jää toivo. Toivo uudesta aamusta, toivo paremmasta huomisesta.
Ja toivoakin suurempi on rakkaus. Siksi että Jumala itse on rakkaus. ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.”
Rakkaat kristityt.
Me heikot ja vajavaiset ojennamme kätemme kohti Jumalaa. Kurotamme kohti rakkautta. Osamme on kulkea kompuroiden Kristuksen askelissa. Mutta kuitenkin kulkea eteenpäin. Tähän Kristus meitä kutsuu alkavana paastonaikana. Siihen hän meitä heikkoja auttaa ja tukee.
Paavali pukee tämän vajavaisuutemme näihin sanoihin: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.”
Tuon ajan peilit, kuvastimet olivat kuparipeilejä, ja niiden kuva oli varsin huono. Nykypeilit ovat liiankin tarkkoja, jokainen ryppy ja virhe paljastuvat. Peiliin katsominen on ”välillistä” näkemistä, kasvoista kasvoihin katsominen on ”suoraa” näkemistä. Meidän hengellisyytemme on vajavaista tässä ajassa, mutta silti se on ”heijastuma” taivaallisesta. Meidän rakkautemme myös on sameaa ja sumeaa. Kristuksen rakkaus on kirkasta ja täydellistä. Ehkä voimme edes vähän heijastaa tuota rakkautta elämässämme?