Viikko sitten istuin messussa tuolla urkuparvella. Istuimme rinnakkain ystäväni kanssa. Keskustelimme ennen messua, mistäpä muusta kuin Torinon talviolympialaisten ensimmäisestä kisaviikosta. Ystäväni sanoi, että hänestä on mielenkiintoisinta seurata ihmisten käyttäytymistä, varsinkin tappion hetkillä. Siinä sitä on saarnaa kerrakseen. Siinä näkee kuin peilistä, millaisia me olemme. Terveellinen näkökulma! No miltä näytämme toisenkin viikon pian mentyä ohitse? Millaisia me olemme?
Meillähän näyttää ensiksikin olevat hirmuinen menestyksen, voiton ja kunnian nälkä. Ei siis vain urheilijoilla vaan yhtä lailla meillä penkkiurheilijoilla. Etukäteen on jo viikkokaupalla pohdittu, mistä menestystä voisi tulla ja kuinka paljon. Kisojen aikana odotukset muuttuvat. Satunnaisetkin urheilun seuraajat haistavat saaliin siellä, missä menestys näyttää yhä todennäköisemmältä. Tälläydymme posket hehkuen seuraamaan kamppailua, josta näyttäisi olevan luvassa kultaa ja kunniaa.
Kun Matti hyppää pisimmän hypyn, kun Tanja laskee lumipyryssä pohja-ajan, kun Saku tuikkaa Teemun syötöstä johtomaalin, siniristiliput liehuvat katsomossa, kansa ponkaisee pystyyn kotisohvillaan ja riemu raikuu. Olemmepa me sentään aika poikia ja tyttöjä! Emme ole täällä pohjan pirillä mitään turhaa joukkoa. Se on silloin yhteinen tunnetilamme.
Pitkän aikaa haluamme viipyä näissä tunnelmissa, katsella kukitukset ja mitalinjaot. Seuraamme moneen kertaan voittosuorituksen tähtihetket ja haastattelut. Haluaisimme liimautua menestyjän oikealle ja vasemmalle puolella, kuulla hänen kommenttinsa, elää hänen tunteensa, elää kunnian hetket hänen kotiväkensä kanssa. Voi sen onnea, joka voi mainita tuntevansa tällaisen menestyjän, tai ainakin jonkun hänen sukulaisistaan tai ystävistään.
Mutta entäpä kun vuosia päivittäin itseään treenannut mitalitoivomme karsiutuukin jo alkutaipaleella, jää mitalikamppailujen ulkopuolelle, tuokin varmalta näyttäneen voiton sijasta vain himmeämmän mitalin, ei sitäkään tai hylätään tyystin. Nappaamme television kiinni. Emme kestä katsoa, kun menestyksen sijasta meille tarjotaan tappiota ja epäonnistumisia. Tai jäämme odottamaan hyvää selitystä. Kiukuttelemme, kun selitys ei tyydytä.
Odotuksemme pettäneen urheilijan haastattelu sentään päättyy parhaimmillaan toimittajan yritykseen osoittaa myötätuntoa ja kannustusta. Samalla hetkellä haastateltava kuitenkin unohdetaan, työnnetään sivuun odottamaan parempia näyttöjä. Pian emme edes muista, millaisia odotuksia olimme heihin kohdistaneet. Meillähän on silloin jo kokonaan uudet sankarit, joihin olemme kunnian nälässämme liimautuneet.
Tämähän ei ole totta vain urheilussa vaan elämässä laajemminkin. Kunniankipeys, toisen maineessa paistattelu ja hänen hylkäämisensä tappion ja häpeän hetkellä istuu meissä ihmisissä tiukasti. Kyllä tällä ilmiöllä taitaa olla sijansa myös hengellisessä elämässä. Kun julkkis ilmoittaa tulleensa uskoon, pian ilmoittaa joukko ihmisiä rukoilleensa hänen puolestaan ja kulkeneensa jo pitemmän aikaa hänen rinnallaan. Pian tämä julkkis on kysytty vieras hengellisiin tilaisuuksiin. Tuntuu hienolta kuulua hänen kanssaan samaan joukkoon, ajatella ja uskoa kuin hän. Mutta entäpä, kun käykin pian ilmi, ettei tuo ihminen niin pian muutukaan, kun vanhat ongelmat painavat päälle eikä elämä sujukaan esimerkiksi kelpaavalla tavalla. Seuraa ivaa ja vahingoniloa. Kutsut harvenevat. Rinnalla kulkijoiksi lupautuneet ystävät ja salkunkantajat kaikkoavat.
Jeesus näki syvälle ihmisten sisimpään. Hän näki heidän heikkoutensa, huomion tarpeensa ja kunniankipeytensä. Hän näki sen teennäisyyden, jolla ihmiset lyöttäytyivät niiden ystäviksi, joilla näytti menevän hyvin. Hän näki itseensä tyytyväiset hurskastelijat, jotka kiersivät kaukaa häpeäänsä kantavat lähimmäisensä. Hän tiesi, miten he kaavailivat itselleen arvopaikkoja Taivasten valtakunnassa. Hän näki sen armottomuuden, jolla nämä samat ihmiset hylkäsivät epäonnistuneet ja vaikeuksiin joutuneet ihmiset.
Jeesus näki myös ne odotukset, jotka kohdistuivat häneen itseensä. Siinäkin ihmiset janosivat omaa kunniaansa ja menestystään, vihollisten tappiota ja häpeää. Eikä hänen tarvinnut etsiä näitä vääriä odotuksia kaukaa. Ne kulkivat aina hänen kintereillään, omassa oppilasjoukossa.
Jeesus oli valinnut mukaansa kirkastusvuorelle kolme oppilastaan: Sepedeuksen pojat, Jaakobin ja Johanneksen, sekä Pietarin. Näillä miehillä täytyi olla myös vahvin aavistus Jeesuksen vallasta ja voimasta. Luottamus taisi mennä niin sanotusti päähän, ruokki heidän inhimillistä kunniankipeyttään. Kun Jeesus jatkuvasti puhui taivasten valtakunnasta, miehet alkoivat tiedustella, olisiko heidän paikkansa kenties Herransa oikealla ja vasemmalla puolella. Jotain tällaista Jeesus saattoi odottaakin. Tunsihan hän omansa. Mutta luottamus ja mestarin seuraaminen tulisivat olemaan jotakin aivan muuta, päinvastaista: häpeää, pilkkaa, vaikeuksia, ristiä.
Kun Jeesusta oli kiusattu erämaassa, kiusaaja tarjosi hänelle maallista valtaa, rikkautta ja mainetta. Hän kieltäytyi. Hänellä oli kaikki valta taivaassa ja maan päällä, mutta hän oli luopunut siitä ihmisten ja heidän pelastuksensa tähden. Hänen valtansa oli nyt itsensä alttiiksi antamisen, palvelemisen ja kärsivän rakkauden valtaa. Se oli valtaa, joka vei ristille.
Jeesuksesta me näemme, mitä valta ja kunnia ovat Jumalan valtakunnassa. Jumalan valtakunnassa valta ei merkitse voittoa eikä menestystä, ei omaa etua eikä omaa kunniaa. Se merkitsee lähimmäisen etua ja Jumalan kunniaa. Jeesukselle kaikki valta taivaassa ja maan päällä merkitsi rakkauden tähden vangituksi suostumista, hylätyksi tulemista ja häpeää, kärsimystä ja kuolemaa. Mutta niille, joita hän rakastaa, se merkitsee vapautta, armahdusta, rakastetuksi tulemista ja tulevaisuuden toivoa.
Kun Jaakob ja Johannes tiedustelivat paikkaa kirkastetun Herransa rinnalla, he eivät tienneet, kuinka pian nuo paikat olisivat heille tarjolla. He eivät myöskään tienneet, mitä asettuminen Kristuksen rinnalle saattoi heille merkitä. Ehkä Jeesuksella oli mielessään Pietarin uhmakkaat lupaukset uskollisuudestaan ja Sepedeuksen poikien halu olla kunniapaikoilla mestarinsa rinnalla, kun hän kutsui samat miehet valvomaan lähelleen Getsemanen rukoustaistelussa. Suuruutta ja uskollisuutta ei noista miehistä sinä yönä löytynyt. Mahtipontisuus ja rohkeus olivat tipotiessään. Monta oppituntia ylösnousseen seurassa oli vielä edessä, ennekuin nuo miehet oppivat, mitä Kristuksen seuraaminen ja hänen rinnallaan kulkeminen merkitsivät.
Rakkaat ystävät! Kristus, Vapahtajamme, kutsuu meitä seuraajikseen. ” Joka tahtoo minun perässäni kulkea, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” Onko tungosta paikoista? Onko kilpailua siitä, kuka saa kulkea hänen lähellään ja sinne, minne hän tahtoo viedä? Tilaa ja toiminnan mahdollisuuksia riittää. Onhan ympärillä koko kärsivä maailma.
Laskiainen on laskeutumista alas paastonaikaan. Sanoma Vapahtajamme rakkauden tiestä ylös Jerusalemiin on meille kutsu laskeutua alas tappionsa ja häpeänsä taakkaa kantavien lähimmäistemme rinnalle. Jeesus kohtasi matkallaan Jerusalemiin elämän kilparadoilla tappion kärsineitä, ihmisten tuomitsemia, uupuneita ja syrjään sysättyjä ja unohdettuja ihmisiä. Hän joka näin palvelee meitä, kutsuu meidät palvelemaan niitä, jotka ovat joutuneet ahtaalle ja menettäneet elämänrohkeutensa tämän maailman kilpailuissa.
Jeesuksen rakkauden tiestä kerrotaan, että monet loukkaantuivat ja pettyivät häneen. Hänen valtansa ei ollutkaan sellaista, jota monet odottivat. Hänen voittosaatossaan ei ollutkaan tarjolla ajallista kunniaa ja arvostusta. Kerran suuri joukko Jeesusta seuranneita ihmisiä loukkaantui opettajaansa ja jättäytyi pois. Silloin Jeesus kysyi kahdeltatoista oppilaaltaan: Tahdotteko tekin mennä pois? Silloin Pietari vastasi aivan oikein: ” Herra, kenen luo me menisimme. Sinulla on ikuisen elämän sanat.”
Kristuksen seuraaminen on kyllä voittosaatossa kulkemista, mutta ei ajallisen kunnian ja menestyksen tiellä. Tämän voittosaaton tuntomerkkinä on kärsivä rakkaus. Siinä on sen voiton salaisuus.