Tänään loppiaisena me muistamme kirkon lähetystehtävää. Ensimmäinen Kristuksen kirkon lähetystyöntekijä Euroopassa oli Syyrian Antiokian nuoren seurakunnan nimikkolähetti. Hän oli rohkea mies, joka ei hävennyt asiaansa. Pian Euroopan puolelle tultuaan hän suuntasi matkansa eurooppalaisen filosofisen ja uskonnollisen oppineisuuden keskukseen, Ateenaan. Hän ei alkanut suinkaan moittia näitten pakanoitten ajattelutapaa. Päinvastoin, näin puhui rohkeasti kaupungin ydinkeskustaan kokoontuneelle väelle: ”Ateenalaiset! Kaikesta näkee, että te tarkasti pidätte huolta jumalien palvonnasta. Kun kiertelin ja katselin pyhiä paikkojanne, löysin sellaisenkin alttarin, jossa oli kirjoitus: ”Tuntemattomalle jumalalle”.
Paavali arvosti sitä, että ihmiset tosissaan etsivät totuutta, etsivät sitä, mikä on oikein, etsivät Jumalaa. Paavali näki, että näitä vilpittömiä etsijöitä on kaikissa uskonnoissa ja kaikissa kulttuureissa. Mutta hän oli nähnyt myös, ettei ihminen pelkän vilpittömän pyrkimyksensä eikä inhimillisen viisautensa ja tietonsa avulla löydä elävää Jumalaa. Siihen tarvitaan Jumalan omaa, elämää luovaa sanaa. Mutta toiselta puolen Paavali tunsi oman kansansa. Sillä oli Jumalan sana hallussaan ja tiedossaan, mutta useimmat eivät nöyrin ja avoimin mielin etsineet siitä Jumalaa eivätkä olleet häntä löytäneet.
Tarkka pitäytyminen perityissä säännöissä ja tavoissa ja valittujen joukkoon kuuluminen riitti heille. Tähän joukkoon Paavali tiesi itsekin aikanaan kuuluneensa. Siksi hän osasi arvostaa toisten kansojen vilpittömiä etsijöitä ja halusi heitä auttaa.
Lutherille joulun ajan evankeliumit puhuvat erityisesti siitä, miten Kristus syntyy yhä uudelleen ihmissydämiin. Ne kertovat siitä, mitä on Teofania, Jumalan syntyminen meissä. Ne kertovat, mitä tarkoittaa Jeesuksen nimi, Immanuel, Jumala meidän kanssamme, tai oikeastaan meissä.
Luukkaan tuttu jouluevankeliumi kertoo, miten Jumala syntyy siellä, missä elämä on tyhjää, kylmää ja pimeää. Siellä tapahtuu syntymisen ihme. Ei siellä, missä asiat ovat järjestyksessä ja hyvin. Siellä ei ole tilaa syntymisen ihmeelle.
Luther toteaa loppiaisen saarnassaan, että tässä on myös loppiaisen evankeliumin ydin, siinä, miten vieraat ja ulkopuoliset löytävät Vapahtajansa. Itämään tietäjät olivat oppineita tiedemiehiä, pappeja ja ylimyksiä. Sitä merkitsee alkutekstin heistä käyttämä sana magos. Nimi sopii hyvin Persian zarathustralaisiin astrologeihin.
He olivat lähteneet liikkeelle inhimillisen tiedon ja viisauden varassa. Heitä, niin kuin ateenalaisia, kiinnosti totuus, elämän ihmeelliset ilmiöt ja niiden selittäminen. Heitä kannusti, kenties suorastaan pakotti pitkälle ja raskaalle matkalle halu löytää totuus ja samalla jotain, jota kunnioittaa ja kumartaa, jotain joka antaisi elämälle sisällön ja suunnan. Sitä he kaipasivat. Se oli heille niin tärkeää, että he jättivät kaiken taakseen ja varustautuivat matkaan kalliit lahjat mukanaan. He olivat valmiita luopumaan paljosta löytääkseen sen, mitä he jossakin syvällä sisimmässään kaipasivat. Näin he edustivat kaikkien aikojen, uskontojen ja kulttuurien keskellä eläneitä ja yhä eläviä vilpittömiä ja avoimia etsijöitä.
Inhimillisen viisauden ja päättelyn avulla tietäjät lähtivät oikeaan suuntaan. Jumalan yleinen ilmoitus itsestään, se mitä me aavistelemme elämän ihmeen äärelle pysähtyessämme, johtaa vilpittömän ja rehellisen etsijän oikeille jäljille.
Mutta millaisten neuvonantajien luokse nuo etsijät saapuivat. Inhimillinen päättely johti etsijät vallan, mahdin ja hurskauden keskukseen. Ja millaisiin ihmisiin he siellä törmäsivätkään. Herodes oli mies, jota kiinnosti vain oma valta. Uskonto oli hänelle vain väline sen vahvistamiseen. Mutta samalla se oli uhka. Uskonto oli jotakin, jonka hän halusi pitää omassa hallussaan ja valtansa alla. Se oli jotakin, josta hän halusi päättää itse. Herodeksen hovista löytyi myös joukko hurskaita Herran palvelijoita, sanan palvelijoita. Heillä oli hallussaan Jumalan sana ja he etsivät sieltä vastauksia muille, mutta itsellään heillä ei ollut kaipuuta lähteä liikkeelle. He eivät tunteneet, että heiltä puuttuisi jotain, mitä ikävöidä. Heille riitti itseriittoinen tunto siitä, että heillä oli jo asiat hallussaan. He olivat hengellisesti kylläisiä. Nälkä puuttui. He olivat kuin majatalot, joissa ei ollut sijaa Kristuksen syntyä.
Mutta huomatkaa, oikean sanan he silti osasivat antaa. Profeetan sana, Jumalan sana, jonka he jakoivat etsijöiden neuvoksi, vei kulkijat perille ja ruokki heidän toivoaan. Sanan palvelijaa oleellisempi on aina sana itse. Siinä se voima ja elämä on eikä niinkään sananpalvelijan kelvollisuudessa tai kelvottomuudessa. Tämä oli Lutherillekin aina tärkeä näkökohta. Kannattaa kuunnella sanaa avoimena Jumalan puhuttelulle, eikä niinkään arvioida sananjulistajan taitoja ja kykyä sanoa sanottavaansa.
Sana sytytti varmasti etsijöissä uuden innon ja toivon, mutta voimme kuvitella senkin pian joutuneen koetukselle. Betlehem oli todella mitätön kylä. Ihmisviisauden varassa siihen olisi voinut pettyä. Mutta juuri tästä profeetan sana oli varoittanut. Sitä, mikä näyttää vähäiseltä, ei pidä halveksia.
Mutta eipä siinä kyllin. Miksei täällä näy merkkiäkään suuren kuninkaan syntymästä. Ei kadulla riemuitsevia kansanjoukkoja, ei iloista musiikkia ja tielle levitettyjä oksia. Kaupunki on täynnä väkeä, mutta tavallisissa askareissaan, vailla riemua ja iloa, outoja tietäjiä pitkin nenänvartta katselevia ja heistä piittaamattomia. ”Että tämmöinen matka tällä kertaa, ja tämmöiset oppaat”, joku tietäjistä saattoi hyvinkin pettyneenä huokaista. Ehkä vilpitön ja arka etsijä kokee ja huokailee joskus samaa etsiessään paikkaansa seurakunnan keskellä.
Mutta sitten tapahtuu jotain odottamatonta. Se ihmeellinen valo, se kaipuu ja ikävä, joka pani etsijät aikanaan liikkeelle, muistutti nyt itsestään, entistä voimakkaampana, ja aivan läheltä. Etsijät valtaa suunnaton ilo. Ehkä sittenkään ei tultu turhaan. Jotain tässä on. Jumala itse lähestyy etsijöitä ja johdattaa heidät talliin. Tuo hämärä talli, jossa Jeesus-lapsi ja hänen perheensä olivat, on se elävä yhteys Kristukseen ja hänen seurakuntaansa, jonka Pyhä Henki saa aikaan. Perille viimein löytäneitä ei enää hämmästytä edes tallin pimeys ja arvottomuus, ei Marian ja Josefin köyhyys ja koko heidän olemuksensa yksinkertaisuus. Se ei loukkaa heitä. He tietävät sisimmässään löytäneensä sen, jota olivat alusta asti etsineet ja kaivanneet.
Kiitollisina ja syvää iloa täynnä ylhäiset ja viisaat miehen painumaan polvilleen lapsen edessä, pyhän edessä. He kaivavat esiin lahjansa.
Itämailla hienoimmat lahjat olivat aina arvokkainta, mitä lahjan antaja omasta maastaan ja omistaan saattoi antaa. Tietäjät tulivat maasta, jonka arvokkaimpia tuotteita olivat kulta, suitsuke ja mirha. Mikä on arvokkainta, mitä me voimme antaa Kristukselle, hänelle, joka vastaa syvimpään kaipaukseemme ja ikäväämme.
Jaakko Haavion runo Jeesus-lapsen joululahjoista päättyy koskettavasti:
He saapuvat kaikki seimen luo
kukin tullessansa lahjan tuo.
Mitä toisin minä? Ah, vähin erin
olen myönyt ja pantannut, mitä perin.
Siks tähden suuren köyhyyteni,
tuon aution sulle sydämeni.
Ja kuinka ollakaan, juuri aution ja tyhjän sydämen lahjoihin tietäjien lahjat kauniilla tavalla viittaavatkin. Kaikilla evankelistan mainitsemilla lahjoilla, kullalla, suitsukkeella ja mirhalla juutalaistenkin keskuudessa oma tietty käyttötarkoituksensa ja siksi sitä kalliilla vaihtotavaralla ostettiin idästä tulleilta karavaani- kauppiailta.
Itämaisten kansojen elämässä kulta oli vuosisadasta toiseen ollut sen vaihdon väline, joka oli vähitellen kasaantunut kuninkaiden aarrekammioihin, heidän valtansa välineeksi, välineeksi, jolla he rakennuttivat palatseja, kokosivat ja varustivat sotajoukkoja ja ostivat katovuosina ruokaa kansalleen. Kulta on sitä, että me tunnustamme Kristuksen kuninkaaksemme. Voimme antaa tyhjän sisimpämme tämän kuninkaan haltuun, että hän asettuisi sen valtaistuimelle,
että hän johtaisi meitä vapauteensa, että hän johdattaisi meidät valtakuntaansa ja kaikkeen siihen, mitä hän meiltä valtakuntansa kansalaisina odottaa. Se on kalleinta, mitä voimme antaa.
Suitsuketta tuotiin temppelin tarpeisiin, jotta sen papit voisivat sen avulla suitsuttaa rukoussavua, joka yltää Pyhän Jumalan luo ja kantaa heidän rukouksensa ja uhrinsa kelvollisina Jumalalle. Meidän tyhjän sydämemme lahjanamme suitsuke on sitä, että Kristus on meidän ylimmäinen pappimme. Hän on meidän ainoa välimiehemme, joka on tehnyt sovinnon ja rauhan Jumalan ja meidän välillemme. Hänen uhrinsa riittää meille ja vain se kelpaa Jumalalle. Olemme tuhlanneet Jumalan antamat lahjat, käyttäneet niitä värin, mutta Kristukselle me voimme tuoda velkamme ja panttauksemme, syyllisyytemme, rukoushuokauksemme, tyhjän sydämemme. Sitä lahjaa hän meitä odottaa.
Mirhaa tarvittiin kuolleiden voitelemiseen, ettei ruumis niin pian lahoaisi. Mirhaa oli varmasti kolmella naisella kalleimpana lahjana mukanaan, kun he pääsiäisaamuna menivät Jeesuksen haudalle. Itämaan viisaat olivat kuitenkin ehtineet ensin, he olivat ensimmäisen mirhan tuojat. Tyhjän sydämemme mirhan me tuomme Jeesukselle, kun tunnustamme hänet meidän edestämme kuolleeksi ja ylösnousseeksi Vapahtajaksemme. Tyhjän sydämemme mirhan me tuomme hänelle, kun kerran kaikesta omaisuudesta, kaikesta vallasta ja voimista riisuttuina lähestymme itse kuolemaa turvallisin mielin Kristukseen luottaen.
Nämä ovat uskon lahjoja. Ne eivät ole velvollisuuksia ja säädettyjä lahjoja. Ne ovat jotain, jonka aito usko, Kristuksen syntyminen ihmisessä, hänen läsnäolonsa hänelle antaa, iloiten ja kiitollisena. Tämän antamisen riemun vain Kristus itse voi häntä etsiville lahjoittaa.