Voisi sanoa, että sattumalta tänään konfirmoitavan rippikouluryhmän leirijaksolla ensimmäinen Raamatusta luettu katkelma oli juuri äsken kuultu Johanneksen evankeliumin alku. Sattumaa sikäli, etten ollut vielä kaksi viikkoa sitten leirijaksoa aloitettaessa tarkistanut tämän sunnuntain evankeliumitekstiä. Mutta tarkemmin asiaa ajatellessa sattuma näyttää katoavan jonnekin takavasemmalle ja yksityiskohdat loksahtavat paikalleen kuin suunnitellusti.
Luomakunnan sunnuntaita vietetään kunkin seurakunnan itse valitsemana sunnuntaipäivänä aikajaksolla toukokuun alusta elokuun loppuun. Tänä vuonna se meillä sijoitettiin tälle päivälle juuri rippikoulun konfirmaatiojuhlan vuoksi. Jumalan työ aivan luomakunnan alusta alkaen on jotain niin tarkoituksenmukaista ja ihmeellistä ja muodostaa niin tärkeän perustan rippikoulun pääsisällölle, että olisi tyhmyyttä olla hyödyntämättä aihetta myös tällaisessa juhlassa. Johanneksen evankeliumin alku kertoo itse asiassa jotain siitäkin, mitä oli ennen luomisessa tapahtunutta ajan alkua. Tietenkin aikaa vertaileva sana ennen on tässä yhteydessä vähän epämääräinen, mutta parempaakaan meillä ei ole. Jo ennen luomista Sana oli Jumalan luona. Johannes kertaa tänään kuullun luomiskertomuksen lyhyesti, mutta tehokkaasti: ”Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä.” Siis Sana isolla kirjoitettuna, ja silloin hän tarkoittaa Kolmiyhteisen Jumalan yhtä persoonaa, Poikaa, Kristusta. Kun päivän evankeliumista lukee vähän edemmäksi, – niin tehtiin rippikoulussakin – merkitys tulee selväksi: ”Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan. Maailmassa hän oli, ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä, mutta se ei tuntenut häntä. Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan. Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen.” (Joh.1:9-12) ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh.1:14).
Lihaksi tullut Sana, Jeesus Kristus on epäilemättä koko kristillisen uskomme keskushenkilö, ja sitä Hän on ollut myös Ailangassa pidetyllä rippileirillämme. Johanneksen evankeliumin alku sitoo tehokkaasti sekä ajan että ikuisuuden, maallisen että taivaallisen yhdeksi kokonaisuudeksi. Kokonaisuuden koossa pitävä sementti, kaiken avain on Sana, Kristus. Meillä ei ole mitään syytä lähteä sille keinotekoiselle ja harhaan johtavalle polulle, jossa Jumalaan ja uskoon kuuluvat asiat erotellaan omaksi kokonaisuudekseen ja sitten jäljelle jäävää nimitetään todellisuudeksi. Näinhän meidän maailmamme tekee pyrkiessään selittämään olemassaoloa ja elämää. Tai tietenkin syy on olemassa, mutta sen vangiksi ei pitäisi suostua jäämään. Perimmäinen syy tähän harhaan on jo äsken kuultu: Sanan kautta syntynsä saanut ihminen ei syntiinlankeemuksen jälkeen tuntenut todellista valoa eikä tahtonut ottaa Häntä vastaan silloinkaan, kun Hän tuli omaan maailmaansa.
Vallitseva ajattelumme lähtee siitä, että kaikki on ainetta tai energiaa, ja kaikki voidaan selittää syy-seuraus-suhteilla niiden luonnonlakien avulla, jotka tässä maailmassa vallitsevat. Tällaista lähtökohtaa pidetään puolueettomana ja neutraalina, mutta sitä se ei todellisuudessa ole. Ajatus, että se, mitä kokeellisesti ja havaintojen perusteella ei voi tutkia, on ilman muuta rajattava todellisuuden ulkopuolelle, on selkeästi filosofinen kannanotto, ei suinkaan tieteen tutkimustulos. Kaikkein pahimpaan umpikujaan ajatus joutuu juuri tämänpäiväisen aiheemme kanssa: miten selittää olemassaolon ja elämän synty? Kokeellinen tutkimushan on mahdotonta. Alkuräjähdys ja siitä alkanut aineen järjestyminen ja vihdoin elämän kehittyminen on puhtaasti teoriaa. Siinä riiputaan kiinni uskolla ja sitten tulkitaan tieteen tutkimustulokset tavalla tai toisella tähän teoriaan sopiviksi. Näin tapahtuu määrätietoisesti silloinkin, kun tutkimustulosten oma viesti näyttää aivan toiselta. Esimerkiksi hiukkas- ja geenitutkimuksen tulokset paljastavat jatkuvasti maailmamme ja elämän rakenteessa sellaista hämmästyttävää monimuotoisuutta ja samalla tarkoituksenmukaisuutta, joka suorastaan huutaa: tämän takana on oltava suunnittelija! Suunnittelijan kieltämisestä seuranneet arviot maailmankaikkeuden iästä ja suurimmat arviot maailmankaikkeuden sisältämästä atomien määrästä eivät millään riitä todennäköisyyslaskelmien valossa selittämään alkeellisimmankaan elämän vaatiman hämmästyttävän monimutkaisuuden syntyä pelkän sattuman ja luonnonvalinnan avulla. Syy suunnittelijan, Jumalan, läsnäolon ja vaikutuksen kieltämiseen ei todellakaan ole tutkimustuloksissa, vaan ennalta valitussa selitysmallissa. Se malli valittiin syntiinlankeemuksessa. Silloinhan ihminen ilmoittautui halukkaaksi Jumalan paikalle.
Kristillisen uskon näkökulmasta kaiken selittäminen Jumalasta riippumatta sisältää yhden todella vakavan ongelman. Miten voidaan selittää synti sellaisessa maailmassa, joka teorian mukaan olisi olemassa sattumalta, ilman päämäärää ja tarkoitusta? Jos ei syntiä voi määritellä, mihin ihmeessä tällaisessa maailmassa tarvittaisiin syntiemme sovittajaa, Jeesusta Kristusta? Tästä ongelmasta avautuu merkittävä näkökulma, jossa monen uskovan kristitynkin tulisi uskaltaa tarkistaa kantansa: Meillä ei ole mitään todellista syytä rakennella kompromissia Jumalan luomistyön ja kuvitellun vuosimiljardeja jatkuneen kehittymisen välille. Miten voisimme määritellä ihmisen synnyn, vastuullisuutemme Jumalan edessä ja lankeemuksen tapahtuman sellaisessa todellisuudessa? Miksi ihmeessä me riipumme vuosimiljardeja vanhan maailman ja elämän mallissa, vaikka vähitellen tapahtuneen kehittymisen edellyttämät jäljet fossiiliaineistossa loistavat poissaolollaan? Kuulimme luomiskertomuksen aikamääritelmät: tuli ilta ja tuli aamu, näin meni päivä. Millä muulla tavalla voisi paremmin alleviivata aikamäärää, jolla tarkoitetaan yhtä vuorokautta? Tässä kohdassa Raamattu ei puhu siitä, kuinka tuhat vuotta on Jumalalle kuin yksi päivä. Se kuuluu Hänen kärsivällisyyteensä ja pitkämielisyyteensä meitä kohtaan, kun Hän tarjoaa meille pelastusta Jeesuksessa Kristuksessa. Meidän ei tarvitse tehdä mitään älyllistä itsemurhaa uskoessamme elävämme suhteellisen nuoressa maailmassa; maailmassa, jonka ikä on laskettavissa tuhansissa, ei miljoonissa tai miljardeissa vuosissa. Millä tavalla on älyllisesti oikeutetumpaa pitää kiinni sellaisesta näkemyksestä, jota havainnot eivät tue muuten kuin väkivalloin teoriaan taivuteltuina?
Edelleen on totta se, että meidän elämämme on Kristuksessa. Sanallaan Jumala luo, Sana meidät myös lunasti. Kristuksesta on tullut meille elämän valo, aivan kuten Hän oli alussa valona silloin kun mitään muuta valonlähdettä ei vielä ollut luotu. Valitettavasti edelleen on totta myös Johanneksen kertoma siitä, kuinka maailmaan tullutta valoa ei otettu vastaan. Tänään meidän keskellämme on kaksikymmentä nuorta, jotka kymmenen päivän ajan ovat saaneet eri tavoin tutkia Jumalan ilmoitusta Pyhässä Raamatussa. Jumalan sanaa on tutkittu kokonaisena totuutena, häpeämättä siitä mitään puolta. Tänään he lausuvat yhdessä seurakunnan kanssa apostolisen uskontunnustuksen ja vakuuttavat tahtoaan ilmaista niin lausutun uskon myös elämässään. Tunnustuksesta kiinni pitäminen tuo aivan varmasti muassaan myös vaikeuksia ja pilkkaa. On muistettava, että se on Kristuksen pilkkaa; tässä mielessä Kristuksen seuraajalle kuuluu samanlainen tie kuin meidän Herrallemme. Silti rohkaisen jokaista konfirmoitavaa ja meitä kaikkia tunnustamaan rohkeasti. Meille kuuluu ihana lupaus: ”Kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen.”