Suomen suvi on hienoa aikaa, mutta tämä kesä lukuisine auringonpaisteisine päivineen on ollut poikkeuksellisen oivallinen aina keväästä asti. Välillä tosin on sadellut, mutta sadehan on sekin tuiki välttämätöntä elämän eliksiiriä. On kelvannut olla Luopioisten pappina ja ajella kauneimman Hämeen halki Kesäpäivän pitäjästä Kangasalta Kukkia-järven rantamille heinä-elokuun aikana. Voisi kaiketi sanoa, että Luoja on etenkin lomalaisia hemmotellut. Saksan monesti ahtaista ympyröistä kotiutuneena kiireettömyys, avaruus ja joustava ihmisyys on tuntunut hyvältä, kotoiselta. Meillä suomalaisilla on paljonkin sellaista, mistä voimme olla kiitollisia. Taannoin sanottiin, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vieläkin se pitää paikkansa. Se on Jumalan lahja.
Suuri amo kutsuu hoitamaan annettua sen arvon mukaisesti. Luontoa yleensä ja Luopioisissa erityisesti Kukkia-järveä kannattaa vaalia. Sinilevät ja muut ovat olleet myös näillä seuduin oivia hälytyskelloja. Puhdas luonto ei täällä pohjoisessakaan ole itsestäänselvyys. Äkilliset ilmastonvaihtelut, muun muassa, ovat olleet varoittava signaali ja kutsu myös maailmanlaajuiseen vastuunkantoon – rajattoman kulutuksen rajoittamiseen. Kasvulla on rajansa, vaikka kuuluisa Rooman klubin raportti 30 vuoden takaa ei kaikin osin olekaan pitänyt paikkaansa. Ravistelemaanhan se oli tarkoitettukin. Ihmistä ei ole luotu kuluttamaan vaan viljelemään ja varjelemaan. Vaikka tietystihän ihmisen hengenpitimikseen jotakin täytyykin kuluttaa. Luonnon hallitsemisen käsky ei kuitenkaan ole valtakirja tyranniuteen. Hyvä hallitsija ja johtaja kyselee ja toimii myös alaistensa paras mielessään. Hänen tehtävänsä on katsoa kokonaisuutta. Sitä varten on hänelle annettu valta, vastuu ja resurssit. Tähän kokonaisuuteen kuuluu paitsi tämä hetki myös mahdollinen tulevaisuus. Niinpä varastamisen kieltävän käskyn selityksessä uudessa Katekismuksessa todetaankin: ”Ympäristön turmeleminen ja luonnon tasapainon järkyttäminen on varastamista tulevilta sukupolvilta.”
Moraalinen vastuu on selvä. 70-luvun alun energiakriisistä lähtien ympäristötietoisuus on saanut aivan uudet mittasuhteet. Itsekin kuulun siihen sukupolveen, joka on jo koulussa ympäristöopin, biologian ja maantiedon tunnilla ammentanut oppia ympäristön varjelemisen, energian säästämisen ja luontoystävällisten ratkaisujen merkityksestä. Jo käsitteeksi muodostuneet niin sanotut kettutytöt ovat tunnetuin esimerkki pettymyksestä poliittisen vaikuttamisen tehon puutteeseen ja vallan ottamisesta suoraan omiin käsiin. Tarkoitusperät ovat monesti ymmärrettäviä, vaikka keinot eivät. Tässäkin tapauksessa tulisi noudattaa yhteisiä pelisääntöjä ja harkita teon kokonaisvaikutuksia. Lopulta tehdään ehkä pelkästään hallaa. Väkivalta ei ole koskaan kestävää rakennusainetta. Se tuo lisää sortumia ja myrkynkylvöä.
Moraalinen pohdinta on kaikille ihmisille periaatteessa yhteistä. Kaikki tyynni olemme lihaa ja verta, kokonaan Jumalan luomia. Niin henkemme, sielumme kuin ruumiimme ovat myös synnin todellisuudesta osallisia ja sellaisina katoavaisia. Ihminen on katoavainen kuin ruoho ja kedon kukkanen, maan tomuna osa luonnon kiertokulkua. Ihmisiä meitä yhdistävät samansuuntaiset perimmäiset kysymykset. Onhan kaikki syntynyt Sanan voimalla, Jumalan sanan voimalla. Jumala sanoi – ja niin tapahtui. Tuo Sana, joka oli jo alussa, liittyy erottamattomasti Jumalan olemukseen. Jumalan olemukseen, joka on Raamatun ilmoituksen mukaan ennen muuta itsensä lahjoittava rakkaus. Kolminaisuuden persoonien, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen välillä on rakkauden vuorovaikutus. Tuo rakkaus suuntautuu myös ulospäin: Pojassa Sana tuli lihaksi eli ihmiseksi – kaltaiseksemme. Hänessä Jumalan rakkaus mursi tuhon kehän. Koko luomakunnalle annettiin pelastuksen toivo, johon se ei itsessään koskaan olisi yltänyt.
Viimeisten vuosisatojen ajattelulle aina nykyaikaisen luonnontieteen synnystä asti on ollut tyypillistä, että fyysinen, näkyvä todellisuus on monesti ymmärretty kuin kellon koneistoksi, jossa toteutuvat mekaaniset lait. On ajateltu, että kun löydetään sopivat lait ja teoriat, niin kaikki pystytään selittämään. Tällainen ylikorostunut matemaattinen ja mekanistinen ajattelumalli on toiselta puolelta sitten ajanut korostamaan ihmistä henkisenä olentona, joka järjessään tai moraalissaan kykenee nousemaan luonnon yläpuolelle. Tahtovana ja toimivana ihmisenä hän ei olisi viettien armoilla vaan kykenee toimimaan järkevästi. Järki, tahto ja moraali ovat olleet ylikorostuneesti esillä ihmiskuvassa. Erityisenä valoisana usko ihmisen henkisyyteen ja kykyyn edistyä tuli esiin 1800-luvun ajattelussa. Se oli niin sanotun teollis-teknisen vallankumouksen ja tieteellisen edistyksen kääntöpuoli. Tätä ajattelumallia sitten kuvastivat monet aatesuunnat, jotka kuitenkin paljastivat todelliset kasvonsa 1900-luvun totaalisessa sodassa, atomipommin keksimisessä, diktaatuureissa. Tiede ja tekniikka, talous ja kilpailukyky eivät tuoneetkaan onnea.
Ajattelumalli, jonka mukaan ihminen omin voimin tahtonsa, älynsä ja moraalinsa avulla voisi ikään kuin pelastaa itsensä ja kehittää täydellisen, uljaan maailman, utopian, on kärsinyt kovia kolhuja. Silti se näyttää yhä uudelleen osoittavan myös elinvoiman merkkejä. Toiselta puolen on noussut voimakkaita kansalaisliikkeitä, jotka kokevat maailmantalouden epäoikeudenmukaisena ja tuhoavana niin ihmisiä kuin ympäristöäkin kohtaan. Uususkonnot, uuspakanuus, saatananpalvonta, voimakkaita elämyksiä tarjoilevaan uskonnollisuuteen tai shoppailuun pakeneminen vetoavat ainakin joihinkin, jotka etsivät elämälleen muuta tarkoitusta ja sisältöä kuin pelkkä tiede, tekniikka ja talous kykenevät antamaan. Tyypillistä on myös, että keskitytään oman itsen hemmotteluun, kun perinteinen yhteisöllinen ajattelu on rapautunut ja maailma internetteineen ja kännyköineen on yhä pienempi ja pienempi. Unelma olla läsnä kaikkialla ja samanaikaisesti toteutuu modernin tietotekniikan kautta. Mutta tarjoaako tällainen pirstaleinen ja näennäinen maailmanhallinta kestävän perustan elämälle? Siltä ei näytä. Uupuminen puhutti joku vuosi sitten, lasten ja nuorten väkivalta, nuorten naisten mielenterveydelliset ongelmat jne. sen jälkeen.
Ihminen on kehittänyt näyttäviä tekniikoita, mutta ihminen on yhä vain ihminen. Hän on osa luomakuntaa. Hänelle on annettu kuitenkin erityinen osa tässä maailmassa. Ihmisen erityisosa perustuu siihen, että hänet on luotu Jumalan kuvaksi. Asema Luojan keskustelukumppanina ja asianajajana antaa hänelle oman poikkeuksellisen tehtävän tässä maailmassa. Jumalan kuvaksi luominen ei merkitse sitä, että ihminen olisi tyystin omillaan toimeen tuleva. Että hän olisi itse oma jumalansa. Se, että ihminen jumaloi itseään on ainoastaan syntiinlankeemuksen seuraamusta, ei alkuperäisen luomistarkoituksen mukaista. Ihmisen itselleen kuvittelema täydellinen vapaus on johtanut ja johtaa tuhon tielle. Tämä vapaus muuttuu ihmisen käsissä vapaudeksi olla itsekäs, itsekkyyden orjuudeksi. Kun rakkaus katoaa, katoaa samalla myös todellinen vapaus ja vastuu.
Turvamme kaiken keskellä onkin siinä, että tämä ihmisten maailma on yhä pohjimmiltaan Jumalan maailma. Sanan kautta, rakkaudessa, on kaikki luotu. Tämä ydin ei ole kadonnut luomakunnasta. Onhan jokainen päivämme ja hetkemme yhä vielä Jumalan lahjaa. Hän ei ole vain ikään kuin se kellokoneiston käyntiin panija, joka olisi vetäytynyt luomakunnan ulkopuolelle apaattiseksi tarkkailijaksi. Hän ei myöskään samastu luomakunnan tapahtumiin ja fyysiseen todellisuuteen. Hän on kaiken luonut ja on maailmaa vastapäätä, mutta samalla hän on historian ja elämän Jumala, kaiken olemisen perusta. Hän on läsnä puun lehdessäkin, vaikkakin salatusti. Hiuskarvakaan ei putoa hänen tietämättään. Hänessä me elämme ja olemme. Häntä ihmiset kaipaavat, kun elämän tarkoitusta kyselevät ja itseään suurempaa todellisuutta ikävöivät. Jumalan syvä samastuminen ihmisiin ja luomakuntaan tuli esiin juuri siinä, että hän syntyi ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa. Kuten jouluvirressä kauniisti, ylistävästi sanotaan: ”Oi Herra maan ja taivasten, käyt itse luokse syntisten, armosi meille annat.”