Evankeliumi alkaa opetuslasten kysymyksellä: Kuka on suurin taivasten valtakunnassa? Tämä kysymys ei ole uusi. Se on tuttu kysymys myös meille ja monella eri tavalla. Ihmisten kesken on kilpailua suuruudesta kaiken aikaa ja sitä käydään koko ikä – aiheet vain vaihtelee. On hienoa olla parempi muita. Vaikka ei olisi maailman paras, kunhan on parempi kuin joku toinen.
Kysymys on tuttu pienestä alkaen: kuka on luokan paras, työporukan paras – kuka on paras vertaisten joukossa. Tätä suurutta mittailemaan on järjestetty jos jonkinlaisia kilpailuja. Olympialaisia tai maailmanmestaruuskisoja – miss Universum-kisoja. Idols, Voice of Finland, Master cheff, Huippumalli haussa: jne. Suurin ja parhain voittaa ja hänet palkitaan ruhtinaallisesti. Muut poistuvat tyhjin käsin. Heidän osansa on joko masentua ja luovuttaa tai sisuuntua ja voittaa seuraavalla kerralla.
Meillä on kohtalaisen hyvä ymmärrys siitä, kuka on paras ja suurin maailmassa, ihmisten valtakunnassa. Eri kilpailut ja mittarit pitävät siitä huolen. Mutta kysymys, mikä Jeesukselle esitettiin koski taivasta: kuka on suurin taivaassa. Minkälaisin mittelöin ja mestaruuskisoin se selvitetään?
Opetuslasten kysymys ei ollut vain uteliaisuutta. Heillä oli syynsä kysyä asiaa. Kysymys pitää sisällään ajatuksen, kenellä on eniten valtaa. Kuka saa käskeä ja kuka tottelee.
Jeesuksen vastaus tunnetusti pisti oppilaat hiljaiseksi. Vastaus ei ollut heille mieleen. He odottivat jotakin muuta kuin sitä, että heidän turhamaisuutensa ja vallanhalunsa paljastettaisiin. He odottivat sellaista vastausta, mikä antaisi heille esimerkin siitä minkälaiseksi heidän kannattaa pyrkiä, jotta he saavuttaisivat paremman aseman. Jotta he voisivat alkaa harjoittaa itseään jo ennakolta tuleviin koitoksiin, taivaan kilpailuihin. Tieto lisäisi heidän mahdollisuuksiaan menestyä. Mitä he oikein kuvittelivat kuulevansa: Suurin on se kenellä on eniten taivasten valtakunnan osakkeita. Suurin on se, joka ei pelkää mitään. Suurin on se, joka on paras painija. Nyt kun tiedämme Jeesuksen vastauksen, on vaikea edes kuvitella, mikä voisi muussa tapauksessa olla se suurin tekijä – inhimillisen ajattelun mukaan.
Kysymys ”Kuka on suurin”, on kerran esitetty myös taivaassa enkelien keskuudessa. Ilmestyskirjan kohta, mikä luettiin, palauttaa mieleen siihen liittyviä asioita.
Jumala oli luomassaan maailmassa antanut viisautta, taitoa ja tietoa eniten enkeleiden johtajalle – joka tunnetaan toisinaan nimellä Lusifer, valon tuoja. Hän oli taivaan valtakunnassa suurin Jumalan jälkeen. Jumalan luomistöiden kaunein helmi. Mutta se ei riittänyt hänelle. Hän olisi halunnut olla enemmän. Sillä yksi oli häntä suurempi, Jumala. Lusifer halusi olla ensimmäinen – ei Jumalan jälkeen vaan hänen sijallaan. Niinpä hän kokosi joukon enkeleitä puolelleen Jumalaa vastaan voidakseen syrjäyttää Jumalan ja astua hänen valtaistuimelleen.
Siitä kertoi Ilmestyskirja, kun se sanoi Taivaassa syttyi sota. Sota oli oikeastaan sisällissota tai kapina, jossa korkein enkeli joukkoineen kävi taisteluun Jumalaa vastaan. Mikael voitti hänet Jumalan voimalla ja paha johtajaenkeli syöstiin ulos taivaan valtakunnasta oman enkeliarmeijansa kanssa.
Hän oli sokaistunut omaan erinomaisuuteensa. Ilmestyskirja puhuu hänestä myös Lohikäärmeenä. Langenneen enkelin sisin myrkyttyi, muuttui mustaksi lopullisesti.
Lohikäärme joukkoineen ajettiin siis pois Jumalan taivaasta maan päälle. Ja tiedättekö mitä hän täällä teki? Hän oli edelleen vihainen Jumalalle ja halusi kostaa. Siksi hän ensi töikseen viekotteli ihmisen puolelleen Jumalaa vastaan. Hän istutti ihmisten mieleen oman näkynsä suuruudesta. Heistä itsestään voisi tulla suuria, eikä niin että Jumala on suuri.
Tämä tapahtui paratiisissa, missä käärme sai Adamin ja Evan lankeamaan. Hän sai heidät ajattelemaan pahaa Jumalasta, joka kielsi heiltä hyvän ja pahantiedon puun hedelmän. Käärmeen päättely eteni jotenkin näin: ”Jumala on kieltänyt teiltä puun hedelmän syömisen, koska hän ei halua, että teistä tulee hänen kilpailijoitaan, yhtä suuria ja mahtavia kuin hän. Kun te syötte siitä hedelmästä, te ette kuole, vaan teistä tulee Jumalan kaltaisia.”
Käärme houkuttelee meitä sellaiseen suuruuteen, joka on minua itseäni varten. Sellainen suuruus on valheellista ja voi olla vaarallistakin.
Siksi Jeesuksen vastaus oppilailleen kannattaa lukea tarkasti.
Jeesus otti lapsen luokseen ja sanoi: ellette käänny ja tule lapsen kaltaiseksi ette pääse taivasten valtakuntaan. Kun Jeesus puhui kääntymisestä, hän tarkoitti juuri sitä, että kysymys on ihan vastakkaisesta asenteesta. Tuleminen pieneksi, lapsen kaltaiseksi ei ole meille luontaista. Se vaatii pysähtymistä ja kääntymistä poispäin siitä tavasta mikä meille on tutumpi. Suunta otetaan Jeesukselta. Samalla koko ajatus kilpailemisesta ja suuruudesta romuttuu. Nöyryydessä ja lapsen kaltaisuudessa ei voi kilpailla. (mää olen aikankin kaks kertaa nöyrempi ko sinä) Jumalan valtakunnan suuruus on erilaista kuin suuruus jota olemme oppineet ihailemaan ja tavoittelemaan. Se mikä meidän ihmisten maailmassa on suurta ja mahtavaa, on Jumalan näkökulmasta jonnin joutavaa tai jopa huolestuttavaa. Huolestuttavaa siksi, että suureksi tullakseen ihminen on joutunut polkemaan monta muuta alleen. Muut ihmiset ovat hänen suuruutensa tiellä. Sellainen suuruus ei kelpaa Jumalalle, mikä tapahtuu toisten kustannuksella. Suurta on vain se, mitä pystymme tekemään yhdessä ja iloitsemaa siitä yhdessä. Suurta on iloita lahjoistaan joita on saanut, ottaa ne käyttöön niin hyvin kuin osaa ja pystyy, mutta antaa niistä kunnia Jumalalle.
Mutta lapselle se ei ole ongelma. Lapsen maailmassa suuruus ei ole samanlainen kiusaus kuin aikuiselle. Itsekkyys ei niele koko muuta elämää.
Meillä on sukupolvien messu – aikaisemmin tämä oli eläkeläisten jumalanpalvelus. Nyt ajatus on saada sukupolvet kohtaamaan. Kaikkia pyydetään ottamaan oppia lapsesta ja harjoittamaan sellaista suuruutta, hyvyyttä mikä ei sorra muita. Kysymys on oikeastaan elämän suunnasta: annanko itsestäni jotakin muille vai pyrinkö viime kädessä itselleni ottamaan. Elänkö muita varten vai itselleni.
Kun ihminen elää Jumalalle – hänen ei tarvitse kilpailla olemassaolostaan ja suuruudestaan. Hänen ei tarvitse verrata itseään muihin. Jumala rakastaa häntä. Se on turvallinen perusta elämässä antamaan myös parhaansa Jumalalle ja yhteiseen jakoon.
On toki hyvä, että ihminen tuntee olevansa hyvä jossakin. On hyvä, että ihminen tavoittelee suuriakin unelmiaan. Mutta niitä ei pidä tehdä sielunsa kustannuksella. Valtaakin tässä maailmassa on jaossa ja hyviä vallankäyttäjiä tarvitaan. On hyvä oppia tuntemaan omat kykynsä ja rajansa ja jopa ylittää ne – siis sisuuntua tappioista ja yrittää entistä kovemmin ja voittaa ennen kaikkea itsensä. Mutta se ei saa olla elämää suurempi asia.
Jumalan valtakunnassa todellinen suuruus on sitä, että rakastaa. Jeesus antoi mallin siitä suuruudesta, josta puhui. Hän, joka oli taivaan Kuningas, nöyrtyi ja tuli pieneksi ihmiseksi ja uhrautui meidän tähtemme, jotta me pelastuisimme. Jotta me emme hukkuisi omaan suuruudenkuvitelmaamme
Eräs kauneimpia lupauksia tässä evankeliumissa on tämä: Joka suojelee lasta ja lastenkaltaisia, saavat pitää Jumalaa itseään vieraanaan.