Viikon kestänyt pääsiäisjuhla oli Jerusalemissa päättynyt. Ensimmäinen arkiaamu odotti sarastustaan. Pian kaupungin asukkaat palaisivat arkisiin askareisiinsa. Sadat tuhannet Juudeasta, Samariasta ja kaukaa eri puolilta Rooman valtakuntaa juhlille saapuneet pyhiinvaeltajat heräävät kokoamaan ja pakkaamaan matkavarusteitaan lähteäkseen vaeltamaan kotikyliinsä tai Kesareassa odottaviin laivoihin.
Monille herääminen tähän aamuun on raskasta. Olo on tyhjä ja vailla toivoa. Näille juhlille oli tultu suurin odotuksin. Vuosisatojen hartaasta odotuksesta näytti juhlan ensimmäisenä päivänä tulevan vihdoin totta. Näytti siltä, että profeettojen lupaama vapauttajakuningas olisi vihdoin ilmestynyt. Vapauden ja oikeuden valtakunnan aika näytti olleen käsillä.
Kaikki raukesi kuitenkin tyhjiin. Nasaretilainen ei astunutkaan kansanjoukkojen johtoon. Hän antoi ottaa itsensä kiinni. Hän antoi pahoinpidellä ja pilkata itseään. Kaikki näkivät hänen voimattomuutensa ja häpeänsä. Ei sitä kestänyt katsella. Nyt kaikki oli ohi. Ristiriitaiset ajatukset kiusasivat mieliä. Mitä tästä kaikesta piti ajatella? Elämän oli kuitenkin pakko jatkua. Kotiinhan tästä pitää lähteä, ja töihin hankkimaan perheelle elantoa.
Pieni joukko naisia nousee samana aamuna ennen auringonnousua, kokoaa nyyttinsä ja lähtee Jeesuksen haudalle. Kaikki evankelistat mainitsevat joukosta Magdalan Marian, useimmat myös Marian, Jaakobin äidin. Markus mainitsee lisäksi Salomen ja Luukas kertoo, että kahden Marian lisäksi oli muitakin. Kenelläkään heistä, erityisesti Magdalan Marialla ei ole enää elämää, johon palata, ei ainakaan ihmisenarvoista elämää. Jeesus oli antanut hänelle ihmisen arvon. Hänessä he kaikki olivat kohdanneet Jumalan käsittämättömän rakkauden ja itsensä tuon rakkauden kohteina. Hän oli antanut heille uuden elämän, elämisen arvoisen. Heillä ei ollut enää mitään menetettävää. Siksi he tahtoivat vielä nähdä mestarinsa haudan ja suorittaa sapatinaattona kesken jääneen hautauspalveluksen loppuun. Tehkööt juutalaiset ja roomalaiset heille mitä hyvänsä. Tappakoot vaikka! Mitä väliä!
Mutta silläkin tiellä oli umpikuja vastassa. Kokonaisen sotilasosaston voimin haudan suulle oli kammettu massiivinen kivenjärkäle. Kaiken kukkuraksi senkin vieressä valvoi vartio-osasto.
Kun ihmiseltä on riistetty ja lannistettu kaikki omat keinot, voimat ja suunnitelmat, alkaa Jumalan toiminnan aika. Silloin hänelle kaikki on vielä mahdollista. Näin oli ollut tuhannet kerrat aikaisemmin ja näin tulee olemaan edelleenkin.
Se, mitä nyt tapahtui, oli kuitenkin ainutkertaista. Hetken ainutkertaisuutta Matteus kuvaa muutamin sanoin. Maa vavahteli, koko luomakunta järkkyi, kuten se oli järkkynyt Jeesuksen kuoleman hetkellä. Jumalan näkymättömän todellisuuden valoa hohtavat enkelit laskeutuivat alas. Näkyvän ja näkymättömän todellisuuden verho raottui.
Ennenkin enkelit olivat olleet todistamassa ja kuuluttamassa Jumalan suuria tekoja. Kerran he olivat opastaneet syntiin langenneita ihmisiä ulos paratiisista. He olivat ohjanneet Jumalan kansaa ulos orjuuden maasta. Enkeli oli ilmoittanut neitsyt Marialle hänen kantavan kohdussaan tulevaa maailman Vapahtajaa ja he olivat kertoneet Betlehemin paimenille lapsen syntymästä.
Enkelit olivat palvelleet Jeesusta hänen rukous-taistelussaan Getsemanen puutarhassa. Jälleen kerran Jumala oli kutsunut enkelit viestinviejikseen. Sanoma alkoi kuin kerran Betlehemissä, sanoilla, joka oli tuttu Jeesuksen itsensäkin moneen kertaan lausumana: ”Älkää pelätkö!” Ja viesti jatkui: ”Jeesus ei ole täällä. Hän on noussut ylös ja kulkee edellänne Galileaan. Menkää ja kertokaa tämä kaikille muillekin!”
Ihmisen on vaikea kuvata voimakkaita ja ainutkertaisia kokemuksiaan ja tunteitaan. Niille on vaikea löytää osuvia ja riittäviä sanoja. Matteus kuvaa enkelin ilosanoman kuulleiden ja sen omin silmin todeksi nähneiden naisten tunnetta kahdella sanalla: pelko ja riemu. Pelko ja riemu valtasi ylösnousemuksen todistajat. Pelko ja riemu – merkillinen yhdistelmä! Eikö pelkoon liity yleensä ahdistus. Pelko painaa ja puristaa mieltä. Se lamaannuttaa koko olemuksen. Riemu on taas jotakin, joka pulppuaa vapaana sielun syvyyksistä ja täyttää koko olemuksen uutta voimaa täynnä olevalla elämällä.
Millaista voisi olla se pelko, joka on riemun seuralainen? Voisiko se olla oman pienuuden, voimattomuuden ja kelvottomuuden tuntoa pyhän Jumalan suuruuden ja voimallisten tekojen edessä? Tätä on se Jumalan pelko, josta Raamattu puhuu? Tämä on sitä pelkoa, joka luontuu rakkauden pariksi niissäkin Katekismuksen sanoissa, joita kenties olemme joskus ihmetelleet: ”Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa ja turvautua yksin häneen.”
Kristitty saa viettää uskonelämänsä juhlahetkiä, kun pelko ja riemu kietoutuvat yhteen. Niissä hetkissä on aavistus ensimmäisen pääsiäisaamun kokemuksesta. Niissä on myös aavistus Jumalan valtakunnasta, jossa hyvä Jumala sulkee yhteyteensä kaikki, jotka ovat päässeet kotiin Kristuksen valmistamaa tietä.
Kun Jeesus kutsui oppilaitaan, hän sanoi: ”Seuraa minua!” Kristittynä eläminen on Kristuksen seuraamista. Ensimmäisen pääsiäisaamun viesti auttaa meitä näkemään, mitä Kristuksen seuraaminen tarkoittaa. Enkeli sanoi: ”Menkää Galileaan, Jeesus kulkee sinne teidän edellänne.” Kohta naiset kohtasivat Jeesuksen itsensäkin. Hänkin kehotti: ”Sanokaa veljillenne: Menkää Galileaan. Siellä he näkevät minut.”
Jeesuksen seuraaminen ei ole hänen jäljittelyään. Se ei ole katsomista taaksepäin. Se on kulkemista eteenpäin siinä luottamuksessa, että Jeesus kulkee aina edellämme ja on meitä vastassa. Hän on vastassa siellä, missä on kotimme, työmme, kutsumuksemme, huolemme. Meidät lähetetään aina messusta matkaan sanoilla: Lähtekää rauhassa. Kysymyksessä on pääsiäisaamun rauha ja ilo. Meidät lähetetään sinne, minne ylösnoussut Kristus kulkee edellämme.
Ylösnoussut Kristus on itse lähettäjämme. Hän sanoo: ”Lähtekää rohkeasti kohti tulevaa. Saatte todeta, että kuljen rinnalla ja ole teitä vastassa. Älkää pelätkö tehtäviä ja haasteita, älkää luopumista ja vastoinkäymisiä, älkää sairautta, älkää edes kuolemaa! Sen tien olen kulkenut loppuun saakka ja sen kuljen kanssanne.”
Kristuksen ylösnousemus merkitsee, että ratkaiseva voitto on jo saatu. Voitto on avannut meille tien, joka ei pääty umpikujaan, vaan vapauteen ja iloon. Kulkekoon tie kuinka synkeissä maisemissa hyvänsä, läpi pimeyden ja voimattomuudenkin, Kristuksen seurassa ja häneen luottaen se on tie, jota hän kuljettaa meitä perille, kotiin saakka.