Pääsiäisyön kirkkaus
”Yön synkkyys ei ole yötä sinulle. Yö loistaa kirkkauttasi, Herra.” Näin lauletaan yhdessä Taize -laulussa.Alussa oli pimeys. Oli synkkä ja päättymätön yö. Raamatun alkulehdillä kuvataan kaiken alkua näin (1. Moos. 1):
”Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä. Jumala sanoi: ”Tulkoon valo!” Ja valo tuli. Jumala näki, että valo oli hyvä.”
Luomisen alussa oli yö. Mutta sen keskellä oli Jumala. Hän puhkaisi pimeyteen valon. Hän saattoi kaiken olemaan. Hän loi elämän, meidätkin.
Vaikka valo tuli, yö jäi, jäi pimeys ja kuolema. Katoavaisuus on kaiken luodun osa. Se on ihmisenkin osa. Siitä kertoo pitkäperjantai, Jeesuksen kuoleman päivä. Se on hiljentänyt meidät.
Meidät hiljentävät myös ne pitkäperjantait jotka tapahtuvat kaukana ja lähellämme, omassa elämässämmekin. Kärsimys ja kuolema vievät meidät pimeyteen jossa ei näytä valoa olevan. Kuka auttaisi meitä?
Tämä sama kysymys oli myös naisilla jotka kulkivat pääsiäisaamun hämärässä Jeesuksen haudalle: ”Kuka auttaisi meitä?”
Me olemme tulleet tänne pääsiäisyön kirkkoon pimeästä. Joku kantaa sydämellään suurta kiveä. Se sulkee elämästä valon ja ilon.
Ihmisen osa on joutua joskus pimeään. Suuri kivi näyttä sulkevan taakseen kaiken valon. Se voi olla mielen pimeyttä, masennusta, ahdistusta. Mielen synkkyys painaa harteita sementtisäkin tavoin. Ei jaksa nostaa kättä, ei silmiä ylöspäin. Askeleita ei jaksa ottaa, jalat painavat liikaa.
Myös kipu ja ruumiillinen tuska voivat synkentää mielen. Toivoa ei näy, ei loppua vaivalle. Avioero tai läheisen kuolema voivat syöstä pimeään. Läheinen on poissa eikä palaa. Tekisi mieli lähteä mukaan. Elämällä ei ole enää merkitystä. On vain synkkä yksinäisyys, hylätyksi tulemisen kokemus.
Ahdistus ja kysymykset joita joudumme kohtaamaan voivat olla raskas paasi elämässä. Ne saattavat olla niin suuri kivi ettei kukaan eikä mikään näyttäisi kykenevän siirtämään sitä pois.
Äärimmillään ahdistus vie toteamaan Jobin tavoin (Job 3):
”Kadotkoon jäljettömiin se päivä, jona
synnyin, yö, joka tiesi kertoa: poika on siinnyt.
Haihtukoon pimeään se päivä,
älköön Jumala taivaassaan muistako sitä,
älköön aamun valo sitä koskettako.
Ja psalminkirjoittaja huutaa tuskaansa ulos (Ps. 22):
”Jumalani, minä huudan päivällä, mutta sinä et vastaa, ja yöllä, enkä voi vaieta.”
Voiko Jumala olla tällaisessa ihmisen pimeydessä? Voiko hän sanoa: ”Tulkoon valo? ” Voiko ahdistuksen pimeän puhkaista lohdutuksen ja toivon säde?
Elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki arvioi brittiläisen The Guardian -lehden haastattelussa suomalaisia.
Haastattelija kysyy Kaurismäeltä sanaa, joka kuvaisi suomalaista kansanluonnetta. ”Synkkyys,” tämä vastaa. ”Suomesta puuttuu valoa. Kaikin tavoin. Aurinkoa. Kun aina on pimeää, on mielialakin synkkä.”
Kaurismäki arvioi synkästi omaa kohtaloaankin, niin synkästi että pitkäaikaiseksi ihailijaksi tunnustautuva haastattelija kantaa huolta hänen liiallisesta herkkyydestään.
Kuka auttaisi meitä ja poistaisi synkkyyden?
Jotain tällaista synkkää Jeesuksen läheiset joutuivat kokemaan pitkänäperjantaina. He olivat olleet Mestarinsa seurassa, kuunnelleet hänen opetustaan, seuranneet hänen ihmetekojaan. Läheiset olivat uskoneet Jeesuksen lupauksen Jumalan valtakunnasta jossa nälkäiset ruokitaan, vangit pääsevät vapauteen ja köyhät saavat kuulla hyvän sanoman. Valo ja toivo olivat syttyneet heidän elämäänsä.
Mutta Jeesus oli surmattu raa’asti. Ei ollut enää toivoa. Oli vain synkkä pimeys, murheen ja epätoivon yö. Ei mikään huuto eikä rukous näyttänyt puhkaisevan mustaa verhoa.
Naiset lähtivät kuitenkin haudalle. Ehkä heidän mielessään alkoi kaikua psalminkirjoittajan sana (Ps. 139):
”Vaikka sanoisin: ”Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon”, sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.”
Kun naiset tulivat haudalle, kivi oli vieritetty pois. Enkelinuorukainen yritti vakuuttaa että Jeesus oli noussut ylös ja tapaisi vielä läheisensä Galileassa. Tämä oli naisille käsittämätöntä. Markus kuvaa heidän reaktiotaan:
”Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.”
Pääsiäisyön tapahtumat ovat meillekin käsittämättömiä. Aavistamme kyllä että jotain suurta on tapahtunut. Että valo on syttynyt kuoleman varjon maahan.
Jesaja pukee valon kaipuumme sanoiksi näin (Jes. 59):
”Me kaipaamme valoa, mutta täällä on pimeys,
me kaipaamme kirkkautta, mutta vaellamme yön
varjoissa.”
Kivi on kuitenkin poissa, hauta on tyhjä. Tänä pääsiäisyönä me synkkyyteen ja melankoliaan taipuvaiset voimme nostaa katseen ylös maasta. Synkkä pimeys on poissa. Pääsiäisyö loistaa hänen kirkkauttaan, joka alussa sanoi: ”Tulkoon valo!” Tämä toivon kajo loistaa tyhjästä haudasta. Ylösnoussut Kristus on keskellämme.
Taize -laulussa yhdymme tähän toivoon ja rukoukseen:
”Yön synkkyys ei ole yötä sinulle. Yö loistaa kirkkauttasi, Herra.”