Jälleen kerran olemme kokoontuneet ikivanhan kristillisen perinteen mukaan viettämään Herramme ylösnousemuksen juhlaa pääsiäisyönä. Kristillisen kirkon ensimmäisten sukupolvien ajoista lähtien pääsiäisyön messu on muistuttanut erityisesti pyhän kasteen yhteydestä Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen.
Ensimmäisten vuosisatojen aikana pääsiäisyön messu olikin usein kastejumalanpalvelus. Muiden joukossa kirkkoisä Augustinus, Lutherin suuresti arvostama opettaja, sai pitkän etsimisen ja vapauttavan löytämisen jälkeen kasteen juuri pääsiäisyönä Milanon tuomiokirkossa vuonna 387.
Pääsiäisyön Vanhan Testamentin lukukappale palauttaa mieliimme vanhan liiton pääsiäisen. Juutalaisethan viettivät ja viettävät yhä pääsiäistä Egyptin orjuudesta vapautumisen muistoksi. Kuulemamme Exoduksen kohta kertoo Kaislameren ihmeellisestä ylityksestä pakomatkan alussa. Faaraon joukot olivat lähteneet ajamaan vapauteen pyrkivää orjakansaa. Meren rantaan tultuaan se arveli jo tuhon olevan edessä. Jumala pelasti kuitenkin kansansa tuholta ja avasi sille tien vapauteen. Hän johti kansansa veden kautta toiselle rannalle. Vanha orjuuttaja ja vihollinen hukkui mereen ja niin toiselle rannalle nousi orjuudesta vapaa kansa. Elämässä oli alkanut uusi vaihe. Vielä ei kuitenkaan oltu perillä. Edessä oli pitkä matka kohti luvattua maata. Kansa oli vapaa, mutta orjan mieli oli jäljellä. Kansan täytyi vielä kasvaa vapauteensa ja sen mukaiseen vastuuseen.
Apostoli Paavali näkee tässä kirkkaan kuvan pyhästä kasteesta. Vanhan liiton kansa kastettiin Kaislameressä Mooseksen seuraajiksi. Samoin meidät on kastettu Kristuksen seuraajiksi. Hänen johdollaan vaellamme uuden liiton kansana kohti taivasten valtakuntaa. Tämäkin matka voi olla pitkä ja raskas, täynnä koettelemuksia ja napinaa. Kristus kulkee kuitenkin kansansa kanssa, näyttää sille tien, ruokkii nälkäisiä, puolustaa heikkoja ja johtaa perille.
Raamatussa vesi on alusta asti sekä tuhon että elämän elementti, sekä hauta että uuden kasvun lähde. Luomiskertomuksesta asti vesi on elämän alkukoti ja edellytys. Kertomuksissa vedenpaisumuskertomuksessa ja sekä Sodoman ja Gomorran tuhosta vesi on hauta, johon elämää uhkaava synty upotetaan. Pyhässä kasteessa vesi tarkoittaa molempia.
Kuulimme äsken lukukappaleen apostoli Paavalin kirjeestä roomalaisille. Siinä apostoli liittää kasteen vahvasti Kristuksen kuoleman ja hautaamisen ja toisaalta myös hänen ylösnousemuksensa yhteyteen. ”Meidät on kasteessa ristiinnaulittu ja haudattu yhdessä Kristuksen kanssa.” Meidät on siis kastettu osallisiksi siitä, mitä Jeesuksen sovituskuolema merkitsee. Kasteessa meitä orjuuttava synti on annettu anteeksi. Kuolema on voitettu. Lutherin sanoin: ”vanha ihmisemme, tuo synnin orja, on kasteessa upotettu ja haudattu.” Samalla meidät on kastettu osallisiksi Kristuksen ylösnousemuksesta, elämästä hänen kanssaan. Vedestä on syntynyt, noussut esiin, uusi ihminen, joka elää Kristuksen kanssa.
Paavali tietää kyllä varsin hyvin, etteivät Kristukseen kastetut ole mitään pyhimyksiä, vaikka ovatkin pyhiä Kristuksen omina. Vanha orjanmieli on meissä tiukasti kiinni. Se näkyy rakkaudettomuutena, itseriittoisuutena, uskottomuutena, epäuskona. Juuri noille keskenään kinasteleville, yhä uudelleen lain ja omien heikkouksiensa orjuuteen taipuville kristityille Paavali kirjeitään kirjoitti, välillä ankarasti moittien, välillä rakkaudella ohjaten ja rohkaisten. Koko ajan hän kuitenkin puhutteli heitä pyhiksi ja Kristuksen omiksi. Paavali ei epäillyt Jumalan työtä eikä hänen liittoaan.
Kuva vanhan liiton exoduksesta, vaelluksesta kohti luvattua maata, oli Paavalille läheinen. Kansa oli kastettu vapauteen ja Mooseksen seuraajiksi, vaikka orjan mieli oli tallella. Vapautettu kansa kapinoi, oli tottelematon, uskoton ja kovapäinen. Jumala ei omiaan kuitenkaan hylännyt. Hän kulki heidän kanssaan, ohjasi ja varjeli heitä, muistutti liitostaan ja vei perille. Hän huolehti matkalla kansansa ruoasta ja juomasta. Kalliosta pulppuavaa vettä ja päivittäin tarjolle annettua mannaa Paavali kutsuu hengelliseksi juomaksi ja leiväksi. Näin hän viittaa siihen hengelliseen juomaan ja leipään, jolla Jumala meitä, uuden liiton kansaa ehtoollispöydässä ravitsee. Sekin ravinto liittää meidät yhä uudelleen Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen yhteyteen, syntiemme sovituksen ja ikuisen elämän osallisuuteen.
Paavali sanoi, että vanhan liiton kansa sai kasteen pilvessä ja vedessä. Pilvi seurasi matkassa koko ajan, päivällä suojaavana pilvipatsaana ja yöllä loistavana, tietä näyttävänä pilvenä. Pilvi on Jumalan läsnäolon ja uskollisuuden merkki, vaikka se toisaalta kätki taakseen pyhän Jumalan kirkkauden. Me kristitytkin olemme pilven alla vaeltavaa kansaa. Se tarkoittaa, kasteemme seuraa meitä koko matkan. Jumala on uskollinen siinä, mitä hän on antanut ja luvannut. Hän ei jätä työtään kesken. Pilvi on Jumalan lahjoittamaa uskoa, luottamusta hänen uskollisuuteensa. Usko ei ole näkemistä eikä Jumalan tarkoituksien käsittämistä. Emme näe emmekä tajua Jumalan suuruutta ja rakkautta. Meille kuitenkin riittää, että hän on uskollinen rakkaudessaan ja lupauksissaan. Tuo luottamus, pilven alle suostuminen, saattelee meitä kastettuina kohti vapauden valtakuntaa.