Hän ken jaksoi valvoa viime yönä ja aloittaa tämän vuorokauden seuraamalla televisiosta elokuvaa Kristuksen kärsimyksestä, on jo saanut melkoisen pitkäperjantaisaarnan pureskeltavakseen. Mel Gibsonin Passion-elokuva toimii siksi, että sitä valmistettaessa on Kristuksen kärsimyksestä tehty niin vastenmielistä katseltavaa kuin miksi Raamattu sen kuvaakin. Useimmiten taiteen kuvaukset ristiinnaulitusta Kristuksesta ovat lopulta hyvin kauniita. Näin on yleensä kaikissa taidemuodoissa. Näin on esimerkiksi meidänkin kirkkomme alttaritaulussa. Sille tietenkin löytyy perusteluksi halu viestittää samalla Jeesuksen ristiinnaulitsemisen merkitystä meille. Harmonian löytyminen jollain tavalla ristiinnaulitsemisen kuvauksesta siirtää varmasti ajatukset siihen, mitä Jeesus meille silloin valmistikaan. Silti on hyvin hyödyllistä viimeöisen elokuvan tavoin joskus pysähtyä myös Kristuksen kärsimystien todellisen karuuden ja rumuuden eteen. Ensimmäisenä lukukappaleena kuultu profeetta Jesajan kirjan katkelma kertoo jo vuosisatoja aiemmin näkymän karuudesta: ”josta kaikki käänsivät katseensa pois”. Ei Kristuksen kärsimystiessä ollut todellakaan silmille mitään kaunista. Vain sydämelle avautuu sen kauneus.
Tärkeä kysymys on, kuinka monen sydämelle rististä saa tai voi tulla kaunis? Risti ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan aiheista suosituin; ei edes kristillisen kirkon sisällä. Apostoli Paavali kirjoittaa korinttolaisille: ”Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus.” (1.Kor.1:23,24).
Ristiinnaulitun Kristuksen julistaminen ei ole pelkästään kertomista historiallisista tapahtumista. Ristiinnaulitun Kristuksen julistamiseen kuuluu koko kärsimystie aina hautaan ja helvettiin saakka, mutta sitten myös kuolleista ylösnouseminen, mikä merkitsi kuoleman voittamista – meidän kuolemamme voittamista. Tämä nimenomaan on suurelle enemmistölle nytkin silkkaa hulluutta. Pelkäänpä, että se on hulluutta jopa suurimmalle osalle kirkon jäsenistä ja surulla on sanottava, että tiedän sen olevan hulluutta myös monen kirkkomme paimenen mielestä.
Ristiinnaulittu Kristus voi jäädä vieraaksi siksi, ettei Häntä ollenkaan julisteta, tai siksi, että Hänet yritetään aktiivisesti kieltää. Eilen illalla tuntia ennen kärsimyselokuvaa alkoi toiselta televisiokanavalta ikään kuin kilpaileva ohjelma, nimeltään Jeesuksen kadonnut hauta. En katsonut tuota ohjelmaa, mutta olen lukenut sen sisällöstä. Elokuvantekijä väittää v. 1980 Jerusalemin Talpiotista löydetyn haudan sisältäneen luuarkkuja, joista yhdessä olisi mm. Jeesuksen, hänen äitinsä Marian ja Magdalan Marian jäännöksiä. Jos Jeesuksen luita olisi löydettävissä, silloinhan ylösnousemus ei olisi totta. Merkillisen mieluisalta tällainen väite kuulostaa suurelle joukolle ihmisiä, vaikka koko väite perustuu pääosin Jeesuksen aikana hyvin yleisten nimien löytymiseen luuarkuista.
On jotenkin ilmeistä, että Saatana on erityisen aktiivinen aina silloin, kun ollaan kristillisen uskon ja totuuden keskeisimpien elementtien äärellä. Siitähän epäilemättä on kysymys sekä ristiinnaulitsemisen että ylösnousemuksen tapahtumassa. Siksi ei ole mikään ihme, että niitä vastaan hyökätään jatkuvasti, leveällä rintamalla ja usein hyvin yllättävistäkin suunnista.
Koko Jeesuksen kärsimys on nähtävä Saatanan, synnin ja kuoleman sekä Jumalan vanhurskauden ja rakkauden välisenä kamppailuna. Sitä ei silloin ymmärtänyt kansa, joka evankelistan mukaan ristiinnaulitsemisen vaiheessa vain seisoi katselemassa. Ei kansa ollut sitä silloinkaan ymmärtänyt, kun se hetkeä aiemmin oli Saatanan pettämänä yltynyt yhteen ääneen vaatimaan Jeesuksen teloittamista. Jeesus todisti sen rukoilemalla jo ristille ripustettuna anteeksiantamusta teloittajilleen, koska ”He eivät tiedä, mitä tekevät.” Eivät Jeesuksen opetuslapsetkaan vielä tässä vaiheessa ymmärtäneet Herransa käymän taistelun luonnetta, vaikka Jeesus oli etukäteen puhunut siitä monta kertaa. Kaikkein merkittävin asia on kuitenkin, ettei Jumalan vastustajaksi mielivä Saatanakaan ollut selvillä käytävän taistelun todellisesta luonteesta. Niin sokea se oli vallanhalussaan, ettei se nähnyt ristillä taistelevaa, vaan häviön kärsivän Kristuksen. Saatana arvioi tilannetta samanlaisilla silmillä, millä myös vallassaan oleva ihmiskunta luonnostaan kaikkea katsoo ja arvioi. ”Etkö sinä ole Messias? Pelasta nyt itsesi ja meidät!” Se, ettei valtaa ja voimaa käytetä, on meidän mielestämme todiste vallan ja voiman puuttumisesta! Kärsimällä ja kuolemalla voittava Rakkaus ei yksinkertaisesti vain tullut kenellekään edes mieleen. Ei ole mikään ihme, ettei tätä ristillä kärsivän Rakkauden juhlapäivää ole täällä kirkossa viettämässä suurempi kansanjoukko. Ihme sen sijaan on, että meitä kuitenkin, luonnostamme huolimatta, on näin paljon.
Ristin taistelussa Saatana sai aikaan sen, että sanotut sanat, asioitten oikea laita, kääntyi päinvastaiseksi. Jeesusta syytettiin ja Hänet tuomittiin sellaisten asioitten perusteella, jotka itsessään olivat hyviä ja oikeita, mutta jotka saatiin ihmisten mielissä näyttämään joltain muulta. Juutalaiset johtomiehet loukkaantuivat siihen Jeesuksen tunnustukseen, että hän on todellakin Jumalan Poika. Valtaapitävät roomalaiset taas saatiin huolestumaan vääntämällä Messiaaksi tunnustautunut Jeesus mahdolliseksi vallananastajaksi. Koko matka ristille ja tunnit Pääkallon paikalla jatkoivat samaa kaavaa. Ivailevat hallitusmiehet tunnustivat: ”Muita hän kyllä on auttanut…”, mutta siitä huolimatta he herjaten jatkoivat: ”auttakoon nyt itseään, jos hän kerran on Messias, Jumalan valittu.” Jeesuksen ristiin kirjoitettu teloituksen syy kuului Luukkaan mukaan: ”Tämä on juutalaisten kuningas.” Jälleen tosiasia, mutta väärin tulkittuna suuren kansanjoukon raskaan pettymyksen aihe. Roomalaiset sotilaat tarttuivat tähän aiheeseen ja kehottivat Jeesusta pilkaten pelastamaan itsensä. Kuninkaan perustehtävä oli nimittäin olla kansansa pelastaja. Kun meiltä kysytään suhdettamme Jeesukseen Kristukseen, ristillä puolestamme kuolleeseen Jumalan Poikaan, olemme samalla taistelukentällä. Saatana on raivoissaan siitä tappiosta, jonka se ristin taistelussa koki, ja yrittää kaikin voimin tehdä meissä tyhjäksi sen, mitä Jeesus on saanut aikaan. Tehokkain tapa on kääntää kiinnostuksemme pois siitä, mihin Jeesus itse jatkuvasti kehotti kiinnittymään: kirjoitettuun Jumalan sanaan. Vastustajan ilo on rajaton, kun se saa niin monella suunnalla kuulla arvioita siitä, miten Raamatun monet ohjeet elämälle ovat omaan aikaansa sidottuja ihmiskäsityksiä, joita meidän ei enää tarvitse ottaa todesta. Pienistä inhimillisen elämän asioista näyttää olevan yllättävän lyhyt matka kaikkein suurimpiin; siihenkin, että kielletään Jeesuksen ristinkuoleman merkitys meidän syntiemme sovituksena ja meidän lunastushintanamme. Jeesus antaa yhden puhuttelevimmista sanaan kiinnittymisen esimerkeistä juuri ristin tapahtumissa. Jos ei Hän olisi niin kirjaimellisesti täyttänyt sitä kaikkea, mitä kuulimme Vanhan Testamentin lukukappaleessa, ei meillä nyt olisi mitään toivoa. Kun Hän sen kuitenkin teki, meillä on kuoleman surun mustaan puetussa kirkossa suuri ilo lukea ja uskoa omalle kohdallemme: ”…meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet.”
Onhan evankeliumikatkelmassamme kuitenkin yksi, joka puhuu Jeesukselle oikein, ja on varmasti ollut monen ihmisen lohduttaja ja rohkaisija. Vain Luukas neljästä evankelistasta tietää toisen Jeesuksen vierellä riippuneista rikollisista kääntyneen Jeesuksen puoleen muista poikkeavalla tavalla. Hänen sanansa Jeesuksesta olivat yhtä totta kuin kaikkien pilkkaajienkin: ”…tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa.” Hän ymmärsi kuitenkin jotain muutakin. Ensiksi: ”Etkö edes sinä pelkää Jumalaa, vaikka kärsit samaa rangaistusta? Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan”. Tästä seurasi sitten mullistava johtopäätös, sellainen päätelmä, jota ei voi selittää pelkästään näkyvissä olevilla perusteilla: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” Näin voi sanoa vain Jumalan synnyttämä usko. Se näkee oikein kahteen suuntaan. Se näkee, mitä me olemme ansainneet: vain ja ainoastaan kadotuksen ja helvetin. Ei helvetti ole mihinkään kadonnut, vaikka väitetään, ettei siitä enää puhuta mitään. Pitäisikö siis kysyä, onko usko kadonnut? Tärkeintä on kuitenkin, että uskossa katsellaan Kristusta loukkaantumatta siihen muotoon, mikä silmille näkyy. Voiko joku väittää, että ristin pahantekijä näki silmillään Jumalan Pojasta loistavan kaikkivaltiuden? Ei taatusti nähnyt silmillään, mutta silti hän uskoi, eikä Jeesuksen lupauksen mukaan joutunut pettymään uskossaan. Me emme tiedä, mutta voi jopa kysyä: Riittivätkö pahantekijälle ne Jeesuksesta oikein lausutut sanat, jotka muu joukko väänsi pilkaksi?
Meidän ei pidä loukkaantua Jumalan Sanan usein halvalta näyttävään muotoon, vaan tarttua rohkeasti Sanan ohjeisiin ja lupauksiin. Oikeastaan sitä lujemmin, mitä enemmän ne näyttävät olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä ympärillämme tapahtuu ja mitä näemme. Sanan lupauksen mukaan Jumala ”…on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto.” (Kol.1:13,14)