Lapsena yksi lempisarjakuvani oli huumorisarjakuva Asterix, joka kuvaa suurinpiirteen ajanlaskumme alkuaikaa. Sarjakuvassa roomalainen armeija kuvataan sekä älyllisesti että fyysisesti alamittaisina suhteessa vastustajiinsa, armeija jää aina alakynteen ja miehittäjävaltaa edustavat legioonalaiset ovat kärkkäitä pötkimään pakoon. Oikeassa Rooman armeijassa ei ollut mitään nauramista. Se oli hyvin järjestäytynyt, kurinalainen ja taistelussa tehokas, tappokone, kuin esikuva meidän ajallamme marssineille motorisoiduille miehittäjäarmeijoille.
Keisarikauden alkupuolella Rooman armeija oli jo hyvin ammattimainen ja tarkasti järjestetty. Tulostakin oli syntynyt: Rooman imperiumi oli valloittanut koko Välimeren alueen, mukaan lukien Palestiinan. Tämä taisteluteho oli saatu aikaan luomalla armeijaan ankara kuri. Pienistäkin rikkeistä rangaistiin esimerkiksi käymälöiden puhdistamisella. Tottelemattomuudesta tai pelkuruudesta sai raipaniskuja rauhanoloissa, sota-aikana seuraus oli kuolemantuomio. Sotilaan päiväjärjestys oli tarkoin määritelty, tehtäviä riitti yövartiosta viestinvientiin. Varsinkin valloitetuilla alueilla sotilailla oli tärkeä merkitys järjestyksenpitäjinä, väestön vihamielisyys ja väijytysten pelko kiristi sotilaiden hermot äärimmilleen, kapinayritykset tukahdutettiin tehokkaasti ja raa’asti. Roomalaisen sotilaan elämä oli siis ankaraa ja usein väkivallan värittämää. Jerusalemissa maaherra Pontius Pilatuksen alaisuudessa palvelleille sotilasjoukolle pääsiäisen tapahtumissa oli kyse lähtökohtaisesti rutiinijutusta. Juutalaiset olivat taas levottomia ja nyt he olivat painostaneet maaherran tuomitsemaan kuolemaan jonkun uskonnollisen villitsijän Jeesuksen, jonka he väittivät uhmanneen valtakuntaa julistautumalla juutalaisten kuninkaaksi. Mitäpä tuomitun syyllisyys tai syyttömyys heitä liikutti, tuomitun pilkkaamisesta ja ruoskimisesta saisi vähän ylimääräistä hupia arkirutiinien keskelle. Ja sitten tuomittu pakotettiin kantamaan ristinsä ja lähdettiin marssimaan kaupungin ulkopuolelle Golgatalle. He ristiinnaulitsivat Jeesuksen, tarjosivat julmana pilana sapella kitkeröitettyä viiniä ja ristiinnaulittuja vartioidessaan päättivät ajan kuluksi heittää arpaa Jeesuksen vaatteista. Kokemuksesta he tiesivät, että tuomitun kuolinkamppailu voisi kestää tuntikausia, joskus jopa seuraavaan päivään. Rangaistus oli nimenomaan kehitetty kapinoitsijoita ja murhamiehiä varten, jotta kuolemasta tuli mahdollisimman hidas ja kivulias. Oli tavallista, että kuolevat vaikeroivat, joten Jeesuksen arameankielinen huuto ”Jumalani, miksi minut hylkäsit” ei herättänyt heissä mielenkiintoa tai myötätuntoa.
Tämän tuomitun viimeinen hetki kuitenkin oli jotakin aivan muuta kuin mitä he olivat kokeneet. Kun Jeesus antoi henkensä, maa vavahteli ja kalliot halkeilivat. Muitten mukana nämä parkkiintuneet ammattisotilaat pelästyivät ja heittäytyivät maahan. Kaikki tämä sai heidät ensimmäisinä sadanpäällikkönsä johdolla oivaltamaan: ”Tämä oli todella Jumalan poika” Toisessa evankeliumissa sama asia ilmaistaan toisin: ”Tämä mies oli todella viaton”. Yhdessä hetkessä näille väkivaltaisessa maailmassa kasvaneille sodan kovettamille kyynisille miehille aukeni toinen maailma. Maailma, jossa viattomuus on todellista, mutta jossa myös pahuus ja synti ovat ja vaikuttavat. Yhtäkkiä heille valkeni, että oli tapahtunut jotakin kauheaa, jossa he olivat olleet mukana, oikeusmurha, jolle ei oikeastaan ollut sanoja. Hyvä ja paha eivät olleetkaan enää suhteellisia käsitteitä eikä käskyjen noudattaminen enää ollut tekosyy väistää vastuuta. Vahvemman lailta oli pudonnut pohja. Miehiltä, joille ihmisen kiduttaminen hengiltä oli vielä äsken ollut rutiinityötehtävä, oli maailma hetkessä kääntynyt ylösalaisin. He pelkäsivät. Raamattu ei kerro meille enempää näistä sotilaista, mutta se on varmaa että he palasivat ristin juurelta yksikköönsä muuttuneina miehinä.
Totuus voi saada vahvankin vapisemaan ja synnintunto raavaankin miehen itkemään. Roomalaiset sotilaat olivat ensimmäisiä ristin juurella seisseistä, jotka joutuivat näkemään oman pahuutensa peilatessaan sitä ristillä kuolleen viattomuuteen. Joskus omassa itsessä oleva pimeys on pelottavampaa kuin mikään muu pimeys. Ristin juurella me näemme, että Golgatan yllä oleva pimeys on loppujen lopuksi meidän oman pimeytemme heijastus. Voidaan sanoa, että Golgata on kauhun päivä. Synnin vuoksi Jeesus roikkuu ristillä. Kuten Jesaja kirjoitti: Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan, vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Minun vuokseni. Jeesuksen Kristuksen ruumis murretaan ristillä ja hänen verensä vuotaa minun syntieni vuoksi. Sinä ja minä, mehän häntä oikeasti piinaamme ristillä, me olemme roomalaisia sotilaita jotka häntä ivaamme, me olemme pilkallisia ystäviä, me olemme hänet hylänneitä ”ystäviä”. Ristillä Jeesus jäi yksin, Jumalakin hänet hetkeksi hylkäsi. Sanotaan että suurin pelkomme on totaalinen yksin jääminen, hylätyksi tuleminen. Jeesus koki sen.
Ristinkuolemalla tapahtuvaa syntien sovitusta ei ole helppo ymmärtää, jos ei ensin näe omaa syyllisyyttään. Joku kysyy, miksi Jeesuksen pitää kuolla, eikö vähempikin olisi riittänyt, eikö Jumala voisi vaan suoraa antaa anteeksi. Tällöin näemme Jumalasta vain hänen armahtavan puolensa, ja unohdamme hänen pyhyytensä. Pahuudella ei ole sijaa Pyhän luona. Jumala vihaa pahuutta. Eikä pahan valta ole maailmasta kadonnut Golgatan oikeusmurhan jälkeen. Historiallisessa mielessä Jeesuksen raa’assa kuolemassa ei ole mitään ihmeellistä. Kuitenkin voitto on jo saatu: Jesajan sanoin hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet. Me ihmiset olemme kuolemansairaita, synnin sairastuttamia, mutta Golgatalla meillä on parannus. Loppujen lopuksi pitkäperjantai on suuri sovinnon päivä. Jumala ojentaa meille kätensä, hän haluaa sovinnon kanssamme. Me saamme tarttua Kristuksen lävistettyyn käteen, katsoa häntä hänen verisiin kasvoihinsa ja luottaa, että hänen silmissään loistaa rakkaus meitä kohtaan.