”Nähdessään kansanjoukot, Jeesus nousi vuorelle” Millais-ta väkeä Jeesus mahtoi nähdä? Gennesaretin järven ran-noilta ja eri puolilta omaa kotimaakuntaansa tulleita ihmisiä katsellessaan, Jeesus todennäköisesti näki edessään en-nen muuta ahtaalla olevaa kansaa. Hän näki ihmisiä, joka olivat joutunut itkemään monet itkut, vaikenemaan monet tuskat, hautaamaan monet toiveensa. Hän näki ihmisiä, jotka tiesivät olevansa Jerusalemin lainopettajien silmissä kaikkea muuta kuin oikeita uskovaisia.
He olivat ihmisiä, jotka tunsivat itsensä ulkopuolisiksi, osattomiksi ja vähäarvoisiksi. He olivat myös ihmisiä, joilla oli sisimmässään suuri kaipaus ja ikävä. Syvällä heissä eli oikeudenmukaisuuden, rauhan, hyväksytyksi tulemisen ja rakkauden jano. He olivat tarttuneet niihin profeettojen lupauksiin, joiden mukaan Ju-mala itse etsii laumansa heikoimmat kaikkialta sieltä, minne ne vahvojen syrjään sysäämänä ovat pilvisenä ja pimeänä päivänä eksyneet. He olivat tarttuneet lupauksiin, joiden mukaan Jumala itse sitoo heidän haavansa, nostaa heidät olalleen ja kantaa kotiin. Tällaista messiasta, hyvää paimen-ta he olivat sisimmässään kaivanneet ja janonneet.
Juuri tämä kaipaus oli saanut heidät liikkeelle elämän huol-ten keskeltä, keskeltä ankaraa taistelua leivästä. Ihmisten puheista ja häpeästä piittaamatta. Nyt he odottivat, että Jee-suksella olisi heille sanottavaa. Heidän kaipauksensa ja toiveensa kohdistuivat häneen. Sen Jeesus näki ja tunsi.
Jeesus näki heidän silmissään elävän odotuksen, kaipauk-sen ja ikävän. Eikä hän voinut olla puhumatta heille. Siksi hän nousi vuorelle, josta avautui avara maisema tutulle jär-velle ja melkeinpä sen rantojen jokaiseen kylään. Jeesus tahtoi puhua kaikille alas painetuille, uupuneille, sureville, syrjään sysätyille, niille, jotka vain hiljaa jaksoivat ikävöidä, ettei Jumala hylkäisi heitä.
Voimakkaina tuulessa kantautuivat ihanat sanat. ”Autuaita ovat hengessään köyhät… Autuaita murheelliset… Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano … Jokainen, joka oli tullut Jeesuksen luo ikävä ja kaipaus sisimmässään, tun-si, että Jeesus puhui juuri hänelle.
Samanlaisia hoitavia, lohduttavia ja rohkaisevia sanoja Jee-suksen vuorisaarnan alkusanat ovat olleet Jumalaa ikävöi-ville ja kaipaaville kaikkina aikoina sen jälkeen. Jeesus ei vain kerran ollut. Hän ei puhunut vain oman maakuntansa ja sen historian pienen hetken ihmisille. Hän on. Tätä ju-malallista nimeä hän itsestään käytti: ”Minä olen”. Hän on ikuinen preesens. Hänelle koko historia, mennyt, nykyisyys ja tulevaisuus on joka hetki käsillä olevaa todellisuutta. Me-kin olemme siksi sitä kansaa, jonka hän näkee edessään. Meidänkin kaipauksemme ja ikävämme hän näkee. Siksi hän puhuu meille, ei vain ymmärryksellemme, vaan sydä-meen, sinne missä Jumalan ikävä elää.
Kun Jeesus puhuu, äänessä ei ole kaunopuhuja, joka pu-huu ihmisten korvasyyhyyn sen, mitä ihmiset haluavat kuul-la. Jeesushan jatkoi puhumalla vuorisaarnassaan sellaista-kin, jonka kuuleminen ja vastaanottaminen ei ole koskaan ollut kulijoille helppoa. Ja ennen kaikkea: Juuri sen, mitä Jeesus vuorisaarnansa aluksi sanoi, hän itse käytännössä eli ja teki todeksi ja mahdolliseksi. Hän puhui rohkaisevasti ja lohduttavasti, mutta hänellä oli sanoilleen täysi kate. Se maksoi hänelle itselleen kaiken. Ja toisekseen, sen, mitä Jeesus vuorisaarnansa aluksi puhui, sen Jumala oli ilmais-sut itsestään Vanhan Testamentin alusta lähtien.
Jeesus puhui Isästään ja hänen valtakunnastaan. Hän pu-hui Jumalasta, joka ei etsi rinnalleen vertaisiaan, ei edes niitä, jotka itsessään ovat jotakin. Hän on Jumala, joka kat-soo alas syvyyteen, pimeyteen, tyhjyyteen, toivottomuuteen. Näin hän tekee siksi, että hän on Jumala, joka perusominai-suutena ei ole saada itselleen jotakin arvokasta ja täydellis-tä. Hän on Jumala, jonka perusominaisuutena on antaa, jakaa omastaan hyvyydessään sille, jonka sisimmässä on tyhjyys, kaipaus ja ikävä. Hän on Jumala, joka jatkuvasti luo uutta tyhjästä. Hän tahtoo antaa toivon sille, jolta kaikki toivo on viety. Hän lahjoittaa pyhyytensä sille, jolta synti on sen ryöstänyt. Hän kutsuu yhteyteensä sen, joka on osaton ja ulkopuolinen. Hän lahjoittaa elämän sille, jolta kuoleman sen riistää.
Jumala luo aina ja yhä edelleen tyhjästä uutta. Koko Van-han Testamentin yksi perusjuonista on tämä: Jumala syök-see alas valtaistuimiltaan ja itsevarmuudestaan ne, jotka luulevat itsessään jotakin olevansa, mutta katsoo yhä uu-destaan armahtavasti ja säälien siihen, mikä on särkynyttä, alas painettua, syrjään työnnettyä, toivonsa menettänyttä, tyhjiin rauennutta.
Hän, jonka nimi on ”Minä olen”, antaa lahjaksi koko olemas-saolon, tulevaisuuden ja merkityksen sille, mikä ei itsessään ole mitään ja sille, joka on lakannut olemasta. Jesajan suul-la Jumala ilmaisee tämän perusominaisuutensa näin:
”Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä, mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona. Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen. ”
Tällainen Jumala meillä on. Hän katsoo alas syvyyteen. Se mitä ihminen itsessään luulee olevansa, tai minkä hän omaksi kunniakseen tekee, ei kestä. Mutta, joka panee toi-vonsa Jumalan mahdollisuuksiin, hänen rakkauteensa, sen kaipaus ja toivo ei ole koskaan turha.
Jeesus siis puhui vuosisaarnansa alussa juuri sen, mitä pyhä Raamattu meille opettaa johdonmukaisesti alusta lop-puun saakka. Tästä Jeesuksella oli kuitenkin erityinen syy puhua hänen luokseen tulleille ihmisille, noille maan hiljai-sille, uskollisille odottajille. Jeesus tiesi, että Jumala oli lä-hettänyt hänet , oman Poikansa, maailmaan, voidakseen antaa vastauksen näiden ihmisten ikävään ja kaipaukseen.
Jeesus kutsui kaipauksen sydämessään tuntevia autuaiksi, tosi onnellisiksi sen tähden, että hän oli tullut juuri heitä var-ten. Jumala oli katsonut alas heidän ahdinkoonsa. Tur-haan he eivät olleet odottaneet ja luottaneet. Turhaan he eivät olleet purkaneet suruaan ja kaipaustaan rukouksis-saan Jumalalle. Nyt Jumalan lupauksiin perustuva toivo oli saamassa täyttymyksensä. Se oli saamassa täyttymyksensä siinä Jumalan valtakunnassa, joka Jeesuksen mukana oli vielä salattuna heidän keskellään, mutta joka kerran tulisi täydellisenä toteutumaan.
Jeesus puhui rauhan ja oikeudenmukaisuuden valtakun-nasta, jossa ei ole murhetta eikä itkua. Se on yhteyden, ar-mahtavaisuuden ja ilon valtakunta. Se, jonka sisimpään Jumala on antanut kaipauksen tähän valtakuntaan, on on-niteltava. Hän on autuas kaiken puutteellisuutensa, kiu-saustensa ja ahdistustensa keskelläkin.
Kerran Jumalan valtakunnassa kysellään, keitä ovat nämä puhtaan valkeisiin vaatteisiin puetut. Ja heille vastataan, kuten Ilmestyskirjassa sanotaan: ”Nämä ovat niitä, jotka tule-vat suuresta ahdistuksesta ja joiden pukuna on Kristuksen vanhurskaus ja pyhyys.”
Näitä perille päässeitä Jumalan pyhiä me tänään pyhäinpäi-vänä muistelemme. Emme muistele heitä virheettöminä ja täydellisinä ihmisinä. Muistelemme heitä ihmisinä, jotka omassa heikkoudessaan ja puutteellisuudessaan ovat pan-neet toivonsa Jumalaan, siihen Jumalaan, joka katsoo rak-kaudessaan alas syvyyteen.
”Nähdessään kansanjoukot…” Jeesus näkee edessään menneet, nykyiset ja tulevat. Hän näkee edessään kaikki kaipaavat, sisimmässään tyhjät ja köyhät, tyhjästä uutta luo-vaan Jumalaan toivonsa panneet ihmiset. Hän näkee, ne jotka vielä ovat matkalla yhtä hyvin kuin nekin, jotka ovat jo perillä siellä, missä he ovat autuaita. Hänelle, kuoleman voittajalle, kuolema ei ole ylipääsemätön raja. Hän on mei-dän yhteytemme meille ylittämättömän rajan yli.
Hänessä me olemme yhtä ja toistemme kanssa. Siksi jokai-sessa ehtoollisjumalanpalveluksessa lausutaan rohkeasti: ”Hän on kärsinyt kuoleman meidän puolestamme ja ylös-nousemuksellaan hän on avannut meille tien ikuiseen elämään. Me kiitämme sinua tästä taivaan lahjasta ja lau-lamme sinulle ylistystä enkelien ja kaikkien pyhien kans-sa.”
”Enkelien ja kaikkien pyhien kanssa”. Huikea, järjelle kä-sittämätön näköala. Ja kuitenkin tosi. Kristillinen seurakun-ta tietää kokoontuvansa aina Jumalan eteen enkelien, kaik-kien hänen valtakuntaansa kaipaavien ja sinne päässeiden pyhien kanssa. Huomatkaa. Tällaisella joukolla me nytkin olemme koolla. Yhteydessä Kristukseen autuaitten koko joukko on hänen edessään aina yhtä, paikan rajojen erotta-matta, ajan ja ikuisuuden rajojen erottamatta. Me täällä, vielä kaipaavina ja omaa heikkouttamme ja rikkinäisyyttämme huokaillen, he matkan vaivasta jo perille päässeinä.